Lapsena minulla oli mikroskooppi jolla yritin katsella hiuksia ja pölyä. Vaikka sillä ei kovin helposti mitään nähnytkään, tutkimisen ilo oli hienoa. Mutta nykypäivänä tuonkin voi tehdä tietokoneella. Cite sisältää sivullisen elokuvia joissa zoomataan koko ajan lähemmäs arkipäiväisiä esineitä: ruukkuja, betonia, hampaita jne. Esineitä katsotaan koko ajan lähempää ja lähempää, kunnes yksittäiset atomit tulevat näkyviin. Kiehtovaa!!
Kultaiset Kuukkelit jaetaan vasta lähiaikoina, mutta Pinseripä voitti jo yhden palkinnon. Absolute Truthin jakama Kultainen kiikkeli lämmittää mieltä, koska siinä annettiin erikoismaininta jokatalviselle lumiteemallemme! Ehdin jo epäillä, että säästä ja lumen eri muodoista puhuminen kyllästyttäisi lukijoitamme mutta onneksi tämä hälventää moisia epäilyjä.
Viime päivien lumituiskujen, suojakelien ja vesisateiden seurauksena pihamme muistuttaakin nykyisin kuunpintaa. Kaikki autonrenkaiden kuovitukset sekä tassun- ja jalanjäljet ovat jäätyneet muodostaen kraaterimaiseman. Siellä täällä puuterilumen alla vaanivat peilimäiset jääkentät tuovat hauskaa kontrastia epätasaisuuteen.
Seikkailuksi liukkailla liikkuminen muuttuu Tottia ulkoilutettaessa. Piskillä on nykyisin nimittäin aivan erityisen kiire lenkille haistelemaan naapuruston tyttökoirien kiusoittelevia viestejä ja silloin remmin toisessa päässä oleva saa tyytyä lähinnä liukumaan pihan yli. Koiraa käy kuitenkin suorastaan sääliksi kun yksikään lenkkeily ei tuota tulosta – narttuja ei näy mailla halmeilla, tai jos näkyykin, lähelle ei päästetä. Mahtaa Totti tuntea itsensä ATK:ksi.
Liputuspäivän kunniaksi julkistan maailmalle Runebergiin liittyvän nuoruusmuistoni. Läheiset ovat varmaan jo ehtineet kuulla tarinan useita kertoja, mutta tässä se tulee nyt teille muillekin.
Aikoinaan lukiossa saimme kotitehtäväksi tehdä esitelmän jostain kirjasta. Kohdalleni osui Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Ja voi herrantähden, että se oli tylsä kirja! Yritin lukea sitä, mutta hommasta ei kerta kaikkiaan tullut mitään. Esitelmäpäivä kuitenkin läheni ja jotain oli tehtävä.
Continue reading
Thomas Kinkade tekee nättejä maalauksia kauniista maalaistaloista, maisemista ja tunnelmallisista vanhanajan kaupunkikuvista. Something Awful julisti kuvankäsittelyn taitureille kilpailun jossa Kinkaden maalauksista tehdään hieman “mielenkiintoisempia”. Tuloksena sivukaupalla hupaisia versioita kauniista maisemista: Osa 1 ja Osa 2. [via Lovelacen testi]
Olen viime öinä nukkunut levottomasti, ehkä sen takia että koiramme Totti alkaa kierrellä asuntoa vinkuen ja valittaen jo aamuyöstä. Lähistöllä on juoksunarttuja ja koira-Casanova rakastaa kiihkeästi niitä kaikkia. Aamu-unet ovat siis aika horteisia, ja niihin liittyy erilaisia äänitehosteita, kuten vinkuvia piippuja, ulisevia susia ja salaperäistä itkua jyrkänteellä.
Tämän aamuinen horreuni vei kuitenkin voiton kaikista edellisistä. Olin vihreiden kunnallisvaaliehdokkaana yhdessä nykyisen valtuutetun kanssa. Meihin otti yhteyttä jokin paikallinen isäntämies, joka halusi kuulla vaaliteemoistamme. Hän ajelutti meitä autollaan pikkutietä ja Merja innoissaan selitti, että täällähän on niitä vihreiden hommaamia rauhoitusalueita harvinaisten kolopesijöiden takia. Silloin huomasimme joutuneemme väijytykseen. Maanviljelijä juoksi kirves kädessään perässämme ja toinen yritti ajaa auton lyttyyn valtavalla puskutraktorilla. Kaasu pohjassa oli paettava paikalta, ja peräämme kirveenheiluttaja huusi, että olemme tuhonneet hänen elämäntyönsä. Kaikki vain sen takia, että jokin typerä piipittäjä on tehnyt kolonsa hänen mailleen!
Maalaiskunnassa on paljon piileviä poliittisia jännitteitä, joita olen rekisteröinyt ilmeisen tiedostamattani. Olen kyllä ihmetellyt, miksi juuri kukaan ei halua Kangasalla myöntää julkisesti olevansa vihreä tai asettua kunnallisvaaliehdokkaaksi.
Taas vaihteeksi duunikeikka Helsinkiin… Täytyy todeta että kyllä sitä lunta tosiaankin on aika lailla enemmän kuin meillä tuolla pohjoisessa. Harmi ettei kamera tullut mukaan. Talojen räystäissä roikkuvat jääpuikot näyttivät aika hurjilta. Hyvät ihmiset, olkaapa varovaisia kun kuljette jalkakäytävillä!
Totti on katsellut hieman kateellisena syrjästä kun isäntä ja emäntä ovat innoissaan surffailleet uusia frendipalveluita Orkut.comia ja Linkediniä. Mutta eipä hätää: nyt on koirillekin oma verkostoitumispalvelu, Dogster. Totti kutsuu kaikki tervetulleeksi katsomaan omaa sivuaan. Ja oliko vielä joku linkittämätön frendi? Kipikapi viestiä tännepäin niin kauan kuin näistä jaksetaan vielä olla innoissaan… ;-) Dogsterin löysi Alex (vai oliko se Rumba?)
Nyt on voittajafiilis. Sekä veroilmoitus että lumityöt on tehtynä. Yay! \o/
Ei sitä lunta mielestäni niin paljoa ollut – pahempaakin on nähty pari vuotta sitten. Ja uutiskuvista päätellen Etelä-Suomen “vuosikymmenen myrsky” ei ollut juuri täkäläistä kummempi. Taidattekin vain olla yksiä pullamössöjä koko stadilaisporukka! ;-)
Ei vaiskaan, me täällä keskempänä maata taisimme vain säästyä pahimmalta. Vaan nyt täytyy taikauskoisen meikäläisen koputtaa puuta ettei käy kuten Kanadassa.
Blogipalkintoja on aina välillä kaivattu ja niistä on puhuttu pitkään. Janne kävi tuumasta toimeen ja laittoi pystyyn kilpailukutsun Kultainen Kuukkeli 2003 -kilpailuun. Nimi on vähän hassu ja mielestäni vuoden pitäisi olla 2004, mutta ei se menoa haittaa!
Palkintojenjaon idea oli pystyssä jo viime elokuussa, mutta silloin se jäi vielä keskustelun asteelle. Kommenteista saanee kuitenkin lisäideoita tähän. Mutta ketä kuuluu arvovaltaiseen tuomaristoon? Jääviyssyistä tuskin ainakaan palkinnonsaajaksi ehdotettuja bloggaajia?
Rakas päiväkirja,
tänään heräsin kymmeneltä ja söin maksamakkaravoileipiä. Keitin myös kahvia ja päästin Totin ulos tarhaan. Ajattelin käydä töihin käsiksi saman tien, mutta sitten avasinkin internetin. No, ei vaiskaan. Aletaanpas tämä juttu uudestaan.
Katselin nauhalta Jannen esiintymisen aamuteeveessä ja luin Kotilieden jutun bloggaajista. Ne ovat uusimmat blogeja käsittelevät journalistiset tuotteet perinteisissä medioissa, ainakin sikäli kuin tiedän.
Minua ihmetyttää näissä jutuissa yksi asia: mistä syntyy tarve käsitellä blogeja jonkinlaisina verkkoon siirrettyinä päiväkirjoina, joihin ihmiset vuodattavat yksityisiä tuntojaan ja paljastelevat elämäänsä? Juttuja tehdesään toimittajilla on usein jokin ennakkokäsitys aiheesta, josta he aikovat kertoa. Sen jälkeen on jokseenkin sama, mitä haastateltava sanoo – kaikki on vain vahvistusta sille jutun rungolle ja näkökulmalle, joka tuli mietityksi jo etukäteen.
Luen blogeja aika laajasti. Kyllä päiväkirja on yhdeksässä tapauksesta kymmenestä ihan väärä nimitys blogille. Ymmärrän, että on vaikea kuvailla jotakin uutta ilmiötä tekemättä vertailuja ihmisten laajasti tuntemiin viestintätapoihin. Yritettävä kuitenkin olisi, vaikka helpoin tie on tietysti puhua ylimalkaisesti ja vähän sinne päin.
Jannelle propsit tv-esiintymisestä: pidit hyvin pintasi tv-toimittajien toistellessa, missä ne yksityisyyden rajat kulkevat ja mitä kannattaa paljastaa ja yrittäessä vääntää keskustelua yksilötasolle. Blogi ei ole mitään päiväkirjailua vaan julkaisemista verkossa.
