Minun yliopistoni 2025

Tätä kirjoitusta ei ymmärrettävistä syistä palkittu “Minun yliopistoni 2025” -kirjoituskilpailussa, joten julkaisen sen tässä. Varoitus: kirjoitus on paitsi pitkä, myös täysin fiktiivinen.

OPOS, AIKOJEN KUVASTIN

“Mesimarjojen kypsyessä Antonia ja Maria tapasivat kuljeskella poimimassa niitä koreisiin vasuihin. Erään kerran he eksyivät ja joutuivat yöpymään autiotalossa. Sen lahoavien hirsien välistä Maria löysi isoäitinsä sormuksen, johon liittyi tarina Beata Sofian nuoruudenrakkaudesta.”

            Näin kirjoitti Maria tietokoneella kuunnellen sähköpostejaan, silmäillen television korvanneesta Netkicksistä “Hullujen edustusrouvien” uusinta tuotantokautta ilman ääntä, vastaillen vastahakoisesti rintarossipuhelimeensa sekä tarkastellen noin 20 keskeneräistä dokumenttia ja 15 selainsivua löytääkseen naamattupäivityksen statukseen sopivan linkin, joka kuvaisi kristallinkirkkaasti hänen elämäänsä omakustanteisessa kotitoimistossa Tampereen Kuhmalahdella. Maria postasi kuvan kissasta, joka seisoi päällään vesisaavissa.

Marialla oli menossa 35. vuosi vapaana tutkijana. Eläkeikä nousi samaan aikaan kuin eläkkeitä leikattiin, mutta samapa tuo. Mariaa ei enää juurikaan harmittanut edes Topelius- analyysin kohtalo. Se joutuisi muiden tekstintutkimusten lailla vapaasti ja ilmaiseksi levitettäväksi, korkeintaan artikkelista perisi maksuja kustantaja omaan käyttöönsä. Mitä siitä, taitettu indeksi söisi myös niiden eläkesummat, joille työstä vielä jotakin maksettiin yliopistolla. Sitä paitsi hän teki juuri mitä halusi: pakeni menneisyyteen ja tutkaili tulevaisuutta.

Maria huokaisi ja siemaisi hajamielisesti kahvikupista, joka sisälsi joko tämänpäiväistä tai eilistä pikakahvia. Hän ei muistanut. Selkää kolotti, hartioita särki, silmiä kirveli mutta eläkkeelle ei akateemisella silpputyöläisellä ollut asiaa sen enempää kuin muillakaan. Työmarkkinat tarvitsivat kaikkia ikään ja kuntoon katsomatta, jos ei muuhun niin siltä varalta, että kirjallisuudentutkijoista äkkiä tulisi huutava pula.

Onneksi oli tyttärentytär, joka kävi tuomassa ruokaa ja tarkistamassa, että hän oli vielä elossa ja joskus muisti nukkua paitsi työtuolissa myös patjalla. Kuin tämän kohottavan ajatuksen siivittämänä 19-vuotias Liana astui sisään huoneeseen ja havaitsi hetken etsittyään sen nurkassa kumaran hahmon, joka tutki suurennuslasilla koirankorville selattuja “Lukemisia lapsille”. Huoneeseen ei ollut sytytetty valoja, koska lamppu oli palanut loppuun aikoja sitten eikä höpsö isoäiti ikinä muistanut tilata Amazonista uutta.

Maria oli ollut masentunut kohta parikymmentä vuotta, sen jälkeen kun hänen tyttärensä jäi opiskelupaikatta, pakeni kaduille ilman uskoa parempaan huomiseen, sairastui aidsiin ja kuoli huumeisiin saatuaan aviottoman vauvan, jonka juuri ehti nimetä Lianaksi ennen yliannostusta. Valitettavasti nettiterapia ei ollut auttanut järkyttynyttä Mariaa ja hän eli ikuisessa lääketokkurassa. Hän ei voinut lakata syyttämästä itseään. Eikö olisi pitänyt omistautua lapsenlapsen hoitamiseen työnteon sijasta? Mutta miten he toimeentulotuella ja alimmalla äitysrahalla olisivat eläneet? Kerjäämällä kadullako?

“Mitä Sinä täällä pimeässä istut, rakas isoäiti?” tyttärentytär kysyi. Maria huitaisi kädellään kohti kirjojen ja paperien täyttämää keinutuolia. Hän ei ehtinyt nyt puhua Lianalle, koska toimeksiantaja tinkasi puhelimessa käännöstään. Satasivuinen pumaska oli toimitettu jo viime viikolla Marialle ladattavaksi mutta sitä ei ollut vieläkään suomennettu! Palkkiosta pitäisi tinkiä, jos hän ei halunnut tilausten loppuvan.

Liana siirsi paperi- ja kirjakasat syrjään, istahti mukavasti kiikkustuoliin ja alkoi näppäillä pädiään. Siellä oli niin hyviä uutisia, että oli hihkaistava ääneen. Liana oli päässyt Tampereen yliopistoon!

 

Mikä vuosi nyt on?

“Mikä vuosi nyt on?” isoäiti kysyi alistuneesti Lianalta toimeksiantajan saatua tahtonsa läpi eli tingittyä käännöshinnan puoleen. Maria ei ehtinyt viettää juhannusta, joulua tai uuttavuotta, koska silpputyö kasaantui aina juhlapyhiin palkansaajien siivotessa arkipöytiään ennen lomalle lähtöä. Niinpä viime Sylvesterin päivä (ja luultavasti muutama edellinen) oli jäänyt väliin.

“Tietenkin 2025!” huudahti Liana ja kiirehti halaamaan haurasta, ryppyistä isoäitiään, jonka luut osteoporoosi oli työterveyshuollon puutteessa kuin varkain nakertanut. “Minä olen juuri päässyt yliopistoon! Eikö ole ihanaa?”

“Ai Inno-Aaltoon?” isoäiti ilahtui ensin mutta muuttui sitten synkäksi kuultuaan, että Lianasta tulisi tamylainen. Tampereella opiskelijoita kutsuttiin “tamylaisiksi”, koska oppilaskunnan pakolliseen jäsenmaksuun oli liitetty vaivihkaa “oppilasmaksu”, joka tilitettiin yliopistolle. Kätkettyihin lukukausimaksuihin ryhtymistä ei enää voinut estää sen jälkeen, kun kaikki valtiontuki koulutukselle oli keskitetty Helsinkiin ja teknologiaan.

Tampereen yliopistoon oli jatkuva haku, koska sinne ei olisi muuten riittänyt opiskelijoita. Päärakennuksen katosta satoi sisään niin usein, että kaikilla työntekijöillä oli pöydän alla sateen varalta ämpärit. Siivouksen siirryttyä roboteille Pinnien katossa leijuivat valtavat pölykoirat, minkä takia allergikot ja astmaatikot olivat siirtyneet pysyvästi etätöihin. Myös opiskelijat seurasivat opetusta lähinnä verkossa yliopistorakennuksen ulkopuolelta. Useimmat kävivät vain tenttimässä Vapaudenkadulla eli Svaboda Ulitsalla. Kalevantie oli kaiken varalta nimetty uudelleen vuosikymmenen poliittisissa myrskyissä.

            “Topeliuksen kertomus Vanha tupa vertautuu hänen lukunäytelmäänsä Aikojen kuvastin. Molemmissa menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat nykyhetkessä päähenkilöiden vaihtaessa rooleja sukupolvien jatkumossa”, Maria ehti kirjoittaa ennen kuin innostunut nuori tamylainen työnsi pädin hänen silmiensä eteen:            “Kirjauduin jo yliopistoon ja loin Opoksen. Eikö ole hieno?”

Opos tuijotti Mariaa ja Maria tuijotti takaisin. Avatar noudatti tarkasti nuorten kauneusihanteita: tuuhea tukka, isot rinnat, kapea lantio, pitkät jalat ja valtavat silmät, jotka hohtivat rajausten sisältä kirkkaina, vailla ilmettä. Ehkä piirteetön vaikutelma johtui hahmon sileydestä ja täydellisen tasaisesta ihonväristä, tai ehkä Maria vain ei nähnyt kovin selvästi aikoja sitten uusituilla silmälaseillaan. Hän tunsi olonsa epämukavaksi. Katse oli liian suora, liian kaikkinäkevä, kuin kaksi tietokoneen kameran vihreänä paistavaa valoa.

 

Minkälaisen seikkailun haluat?

 “Tervetuloa Tampereen yliopistoon, minä olen Opos. Minkälaisen seikkailun haluat kokea seuraavaksi?” botti lausui iloisen kirkkaasti ja hymyili. Se katsoi suoraan Mariaan, joka vaivaantuneena kääntyi pois päin toivoen, että Opos puhuisi mieluummin Lianalle. Hän tunsi itsensä liian vanhaksi yliopistoon. Sitä hän totta tosiaan olikin, sävähti ajatus aivojen lävitse ennen kuin Maria onnistui tukahduttamaan sen aiheuttaman häpeän.

Liana kumartui innostuneena katsomaan Oposta ruudulta. Pian he juttelivat luontevasti toisilleen. Opos oli kuin kauan sitten kadotettu lapsuudenystävä, joka johdatti Lianan yliopiston ihmeisiin: se oli kuin runsaudensarvi, josta pystyi valitsemaan minkä seikkailun tahansa. Maria katseli yltyvän kateuden vallassa, miten helposti lapsenlapsi sujahti mukaan kuvioihin, joiden opettelussa hänellä itsellään oli kaukaisella 1900-luvulla mennyt vuosikausia.

Ennen kuin tunti oli kulunut, Liana oli valinnut pääaineen lisäksi neljä sivuainetta ja suorittanut tietokilvaksi rakennetulla pelillä osan “yleisopinnoista”, jotka Maria muisti jättäneensä ihan viimeisiksi valmistumisen esteiksi. Tyttärentytär oli tullut valituksi Tamyn Daameihin (entinen feministissävytteinen Akkaryhmä), saanut kaksi mentoria ja onnistunut luomaan personoidun lukulistan aiheista, jotka häntä itseään kiinnostivat. Ne olivat kaikki e-teoksia, jotka sai heti koneelleen varaamatta ja jonottamatta.

Ikävä kyllä Maria melkein tunsi katkeruutta muistaessaan, miten hän ei yli 20-vuotisella opiskelu-urallaan onnistunut löytämään edes väitöskirjaohjaajaa, joka ei olisi melko heti kuollut tai muuttanut ulkomaiseen yliopistoon. Saati että hän olisi onnistunut paikantamaan koskaan niitä jo valmiiksi vanhentuneita paperikirjoja, joita vaihtuvat ohjaajat muistinsa varassa suosittivat. (Ne kirjoitti “se joku Jaska, joka päätyi Eskolannummen ammattikorkeaan ja sivusi jotakin mikä kai liittyi tutkimusaiheeseesi”.)

Puolelta öin Liana lähti omaan yksiötaloonsa posket innosta hehkuen. Maria istui edelleen koneella vuoroin suomentamassa tekstiä muinaisten egyptiläisten preferoiduista ruumiinmuodoista ja vuoroin laatimassa artikkelia Topeliuksen kertomuksista. Lopulta hän ei voinut enää pidättää uteliaisuuttaan. Valmistuttuaan tohtoriksi Maria oli vannonut, että ei enää koskaan, ikinä, kuuna kullanvalkeana opiskele mitään. Tampereen yliopiston uusi Opos oli kuitenkin liian suuri houkutus.

“Kokeilen vain ihan vähän Avoimessa yliopistossa, miten Opos toimii. Ei se tarkoita, että retkahdan taas opiskeluun. Kuuluuhan yleissivistykseen tietää, miten yliopiston oppimisympäristö nykyään toimii”, mutisi Maria itsekseen, kun hän vapisevin sormin ilmoittautui avoimeen yliopistoon ja painoi saman tien kurssimaksun pois tililtään toiselle. Siinä se oli: Opos, joka ilmeettömänä tuijotti häntä – luotu oletetun normikäyttäjänsä standardikuvaksi. Langanlaiha, kireähkö myöhäiskeski-ikäinen, jonka Botoxilla parannetut kasvot ja mustat hiustenpidennykset tekivät hänestä jännittävän kummajaisen. Maria tunsi pettymystä. Tuollaisena vanhana noitanako uusien aikojen kuvastin häntä piti? Teki mieli sulkea kone ja paeta itkemään.

Topeliuksen kertomuksista olisi varmasti rakentunut loistava analyysi, muinaisegyptiläisten morfologiat olisivat tulleet tarkasti suomennetuiksi ja parisen muutakin kirjoitustyötä tehtyä, jos Maria olisi noudattanut intuitiotaan.

Maailma joutui pettymään

Maailma joutui kuitenkin pettymään. Selaillessaan valikoita Maria huomasi, että Opoksen voi muuntaa aivan mieleisekseen. Muistamatta ajan kulua hän sääti Oposta, kunnes oli löytänyt uudestaan nuoruutensa kadotetut vuodet, ne jotka kuluivat alakuppilassa ja ikkunattomissa luentosaleissa puuduttavaa jankkausta kuunnellen ja kynällä muistiinpanoja kirjaillen. Poissa olivat proseminaarit, joissa opponentit korjasivat esitelmöitsijän kirjoitusvirheitä, seminaarit joissa luettiin opettajan omaa artikkelia alleviivaten sitä, kirja- ja luentotentit joihin vuodatettiin kaikki mieleentuleva tietämys, joka tenttiinluvun jäljiltä oli vielä hetken muistissa kuin ohkainen kerros katoavaa kultapölyä.

Opos oli nuori, kaunis, rehti, loistava versio Mariasta, uusi sielunsisar, jonka kanssa he seikkailivat pelistä toiseen keräten “opintosuorituksia”, kuten mudista smaragdisormuksia tai Vallan miekkoja. Yhtenä päivänä he olivat muka psykologeja ja harjoittelivat bottiversion kanssa ratkaisukeskeistä terapiaa, toisena sukelsivat venäjän verbimuotoihin itse Tolstoin opastuksella. Tätä Maria rakasti! Hän tahtoi kuljeskella Pietarin katuja myös Dostojevskin seurassa keskustellen sielusta ja syödä samalla Naminami-vanukasta kotonaan.

Huonostihan siinä kävi. Pian Maria oli palannut takaisin vanhan nuoruudenrakkautensa pariin: oppimisen ja seikkailujen maailmaan, jossa Opoksen rinnalla sai pelejä pelaamalla ja arvoituksia ratkaisemalla edistyä yhä uusien kiehtovien oppiaineiden maailmaan. Hän ei halunnut koskaan lopettaa opiskelua, vaikka tiesi sen olevan hyödytöntä, hyödytöntä, hyödytöntä. Jatkuvan oppimisen propaganda oli tuhonnut Marian sukupolven. Sentään hän ymmärsi varoittaa Lianaa sukeltamassa liian syvälle tähän valheelliseen ihmemaailmaan, jossa nautinto verhoiltiin saavutuksiksi. Uuden sukupolven järkevänä ja maltillisena edustajana Liana siirtyikin pian oppisopimuksella putkistonhuoltajan assistentiksi Vantaalle ja hänen tulevaisuutensa oli näin turvattu.

Vuoden viimeisenä päivänä 2025 Liana tuodessaan isoäidille ruoka- ja viinikoria löysi vanhuksen kangistuneena koneen ääreen. Isoäiti ei vastannut tervehdykseen vaan tuijotti rävähtämättä Opoksen riemua loistaviin silmiin. Opos luki ääneen maailman hienoimpia runoja ja välillä pyörähteli varpaillaan soittaen huilua kuin vihreä metsänhenki. Maria oli solahtanut tulevaisuuden maahan eikä nykyhetki rajoittaisi häntä enää koskaan. Mesimarjojen kypsyessä peitti hennonvihreä karva jo kaikki asunnon kahvikupit mutta Maria ei tiennyt siitä mitään.

riitan vaalimainos 3

 

Lelutestissä Beddit

Pinserin/Wanhan Blogistanian lelutestissä: Beddit-unisensori

Heräteostokset ovat paheeni. Tässä yhtenä iltana vähän ennen nukkumaanmenoa huomasin taas shoppailleeni netissä – tällä kertaa ostoskoriin tarttui suomalainen unimittari Beddit.

Unimittarit eivät ole mikään uusi keksintö - Pinserin lelutestissä oli jo vuonna 2008 Axbo-herätyskello. Beddit ja Axbo pohjautuvat samankaltaiseen teknologiaan: ne seuraavat käyttäjän liikkumista sängyssä ja päättelevät sen pohjalta unen vaiheet. Axboa käytettäessä ranteeseen laitettiin nukkumaan mennessä pehmeä liikeanturin sisältävä ranneke, joka raportoi liikkeistä kellolle.

Beddit on kuitenkin selkeästi uuden vuosikymmenen teknologiaa. Se koostuu patjojen väliin sujautettavasta ohuesta muoviliuskasta ja siitä roikkuvasta tulitikkuaskin kokoisesta lähetinyksiköstä. Lisäksi laitteeseen kuuluu usb-laturi, jonka johto kiinnitetään lähetinyksikköön.

Asennus viimeistellään hakemalla puhelimeen (iPhone, Android) Bedditin oma sovellus. Muuta ei tarvita – kun uni alkaa, patjojen välissä oleva muoviliuska rekisteröi nukkujan liikkeet ja välittää ne bluetoothin avulla puhelimen sovellukselle. Teknologia on hämmentävän tarkkaa – anturiliuska nimittäin pystyy havaitsemaan ja tilastoimaan nukkumisesta syntyvien liikkeiden lisäksi nukkujan hengityksen ja jopa sydämenlyönnit niistä syntyvän minimaalisen värähtelyn avulla!

iPhonen sovellus kytkeytyy iOS 8:n mukana tulleeseen terveystietopalveluun ja kirjoittaa sinne nukkumisesta kertyneitä tietoja (unen määrä ja syke). Lisäksi sovellus itsessään kerää tilastoja nukkumisesta ja osaa näyttää kevyen ja syvän unen vaihtelut, öiset wc-käynnit ja kuorsauksen.  Näistä kaikista lasketaan nukkumisen pistemäärä – tavoitteena siis unen laadun parantaminen. Sovellus näyttää myös hyödyllisiä (joskin hieman itsestäänselviä) vinkkejä unenlaadun parantamisesta.

Bedditin sivuilta löytyy mielenkiintoista luettavaa mittaamisen taustalla olevasta tieteestä. Sieltä lukemalla käy ilmi, että laite osaa tunnistaa vielä yksityiskohtaisempia tietoja nukkujasta – esimerkiksi sydämen sykevälin, jota käytetään stressitason mittaamisessa.

Beddit ei ole erityisen halpa lelu – laite maksaa yrityksen verkkokaupassa 150 euroa. Mutta nörttilelukerroin on tässä melko korkealla.

Valitettavasti en voi kuitenkaan ainakaan vielä täysin suositella Bedditiä, sillä omassa käytössäni laite on toiminut vähemmän kuin täydellisesti.

Laitteen tuottamat uniraportit ovat hämmentäviä: Beddit osaa tunnistaa liikkeeni vuoteessa, unen vaiheet ja jopa sykkeen. Tunnistaminen on hämmästyttävän tarkkaa: oli sensori sitten lakanan alla tai paksun petauspatjan alla, tunnistaminen toimii… ainakin osittain.

Ongelma on kuitenkin se, että Beddit väittää minun olevan hereillä puolet yöstä. Jopa mittauksissa näkyvän syvän unen vaiheet tulkitaan valveillaoloksi, siten että aamulla saatava raportti kertoo minun nukkuneen vain kolme tuntia kahdeksasta sängyssä viettämästäni. Rohkenen olla asiasta eri mieltä koska luulisin huomanneeni jos olen valvonut viisi tuntia :)

Mittausvirheet liittynevät jonkinlaisiin ongelmiin tunnistimessa, sillä monina öinä tunnistus on lakannut tyystin ja Bedditin mielestä olen lähinnä maannut sängyssä pyörimässä tuntikausia vaikka oikeasti olenkin nukkunut makeasti.

Sensori ei ole kuitenkaan menettänyt yhteyttä kännykkään (tämä on kuulemma ollut yleinen ongelma aikaisempien ohjelmistoversioiden kanssa), sillä se on katkojenkin aikana onnistunut rekisteröimään sykkeen. Sykemittaus taas katkeilee omien aikataulujensa mukaisesti. Jotain mätää mittauksessa kuitenkin on: sovellus ei osaa tulkita sensoreilta saamaansa tietoa oikein.

Vielä vakavampi ongelma liittyy Bedditin käyttämään bluetooth-yhteyteen. Yhteyden avaaminen Bedditin ja puhelimen sovelluksen välille kesti alkuaikoina minuutin-parin verran. Jo se oli melko ärsyttävää – Bedditin unikoulun ohjeiden mukaan sängyssä ei pitäisi käyttää älypuhelinta, mutta siinä minä tuijotin nukkumaanmenon sijasta minuuttikaupalla iPhonen kirkasta näyttöä odotellen yhteyden muodostumista. Kytkeytymisaika piteni jatkuvasti ja viime päivinä olen luovuttanut vartin jälkeen – yhteys ei vain kertakaikkiaan muodostu. Mutta laite kuitenkin toimii, sillä puhelin pystyy kyllä näkemään Bedditin bluetooth-laitteena.

Ehkäpä ongelmana on viallinen laite ja sen vaihtaminen uuteen ratkaisee ongelman. Tästä päästään kuitenkin kolmanteen Bedditin ongelmaan – vikaraportit ja Twitter-yhteydenotot Bedditiin ovat kaikuneet lähes kuuroille korville. Siinä missä yrityksien asiakaspalvelut vastaavat päivässä-parissa, olen itse joutunut vaatimaan kovaäänisesti palvelua Twitterissä, välillä jo hermostuenkin.

Yhteenvetona voisi todeta, että Beddit on ollut tähän mennessä hieman ristiriitainen kokemus. Toisaalta teknologia ja laitteen idea on erittäin kiehtova. Mutta itse laitteen, ohjelmiston ja asiakaspalvelun laatu on jättänyt toivomisen varaa.

Jury on kuitenkin vielä ulkona. Kirjoitan lelupäivitykseen jatkoa ja loppuarvostelun, kunhan saan akuutit ongelmat ratkaistua Bedditin asiakaspalvelun kanssa.

Pinserin lelutestit on sarja, jossa raportoidaan mielenkiintoisista teknisistä vimpaimista. Tämä kirjoitus on julkaistu Pinserissä ja Wanha Blogistania -blogissa.

 

Kahdestuhannes bloggaus

Satuinpa käymään Pinserin ylläpitoliittymässä. Sieltä huomasin, että Pinserissä on 38,894 kommenttia ja 1,999 blogikirjoitusta. Tämä tilaisuushan tulee käyttää hyväksi: tässä tulee siis Pinserin kahdestuhannes päivitys (tai kuten nykynuoret sanoisivat: kahdestuhannes blogi).

Ircin puolella on kaipailtu perinteisiä kesä- ja talviaikaan siirtymisen muistutuksia (2002, 2003, 2005, 2006 ja 2009 nyt ainakin) joten laitetaanpa tässä samalla tulemaan muistutus: Vuonna 2014 siirrytään talviaikaan (tai itse asiassa normaaliaikaan) ensi yönä! Muista kääntää kellojen viisareita tunnilla taaksepäin. Jos sinulla on vielä sellaisia kelloja, joita tarvitsee siirtää.

Tampere Tube Map

tamperetube

Jos Tampereella puhuttaisiin englantia ja siellä olisi metro. (Klikkaa kuvaa suuremmaksi)

Lisäilen tähän vihjeitä jos tuntuu liian kaukaa haetulta:

– Puolikas ympyrän kehän pituutta on pii kertaa säde, eli englanniksi Pi R.

Pinserin muuttopäivä

Pinseri vaihtoi joulunpyhien aikana palveluntarjoajaa ja sijaitsee nyt Nebulan sijasta Kapsissa. Muuton yhteydessä naputtelin paikoilleen repsottavia kulmia ja harjasin hieman pölyjä nurkista. Huomasin mm. että kommentointi oli mennyt jossain vaiheessa rikki… no, nyt se toimii taas – tervetuloa kommentoimaan :-)

Totti 10 vuotta

Totti-koira täytti perjantaina 10 vuotta. Päivänsankari on edelleen yhtä hömelö riekkuja kuin pentunakin. Juhla-ateriaksi syötiin maksalaatikkoa ja nakkeja!

Testissä Apple Earpods

Jos nykyään etsii kaupasta nappikuulokkeita, tarjolla on enimmäkseen kahdenlaisia vaihtoehtoja: laadukkaita korvatulppakuulokkeita ja halpis-nappikuulokkeita.

Minä en ole koskaan erityisemmin pitänyt korvatulppakuulokkeista: ne peittävät tehokkaasti ympäröivät äänet mutta tuntuvat samaan aikaan hieman epämukavilta. Tulppakuulokkeet päässä pystyy kuulemaan oman hengityksensä ja kuulokejohdon kosketukset vaatteisiin kuuluvat kahisevana äänenä. Jos tulppakuulokkeita käyttää puhelimen handsfreenä, oma ääni kuulostaa todella oudolta ja tulee vaistomaisesti puhuttua hiljaisemmin kuin yleensä.

Siksi olen yrittänyt aina välillä etsiskellä hieman laadukkaampia nappikuulokkeita, mutta turhaan. Yleisimmin olenkin tyytynyt käyttämään Applen iPodien ja iPhonejen mukana tulevia peruskuulokkeita.

Niinpä Applen toissapäiväisessä julkistustilaisuudessa esittelemän Earpodit olivatkin miellyttävä yllätys. Earpodeja toimitetaan tästä eteenpäin uusien Applen puhelimien ja mp3-soittimien mukana, mutta niitä voi ostaa myös erikseen 29 euron hintaan. Laitoin tilauksen heti matkaan ja kahden yön odotuksen jälkeen lähettifirma kantoi kuulokkeet kotiovelle.

Kuulokkeet oli pakattu Applemaisen tyylikkäästi kuljetusrasiaan. Oikeanpuoleisen kuulokkeen johdossa on entuudestaan tuttu kaukosäädin, jolla voi säätää äänenvoimakkuutta, pysäyttää ja käynnistää musiikin sekä vaihtaa kappaleita. Lisäksi kaukosäädin sisältää mikrofonin ja puhelunhallintapainikkeet, joten sitä voi käyttää puhelimen handsfreenä.

Kuulokkeet asetetaan korvaan samalla tavalla kuin Applen vanhat nappikuulokkeet: niitä ei työnnetä korvakäytävään, vaan korvanlehden muodot pitävät kuulokkeen paikoillaan.

Kuulokkeet ovat isot ja tuntuvat aluksi siltä kuin ne tippuisivat ulos korvasta hetkenä minä hyvänsä. Ne pysyvät kuitenkin mukavasti korvalla eikä ainakaan minun korvissani ole pelkoa putoamisesta. Tähän vaikuttaa toki itse kunkin korvalehden oma muoto.

Earpodit poikkeavat useimmista nappikuulokkeista pikku kaiuttimiensa muotoilulla: varsinainen äänen ulostuloaukko on kuulokkeen reunassa ja siten suunnattu suoraan kohti korvakäytävää. Lisäksi kuulokkeissa on muitakin aukkoja: alhaalla varressa ja yläreunassa ovat ilma-aukot jotka estävät Applen mukaan tyhjiön muodostumista korvakäytävään, keskellä kuuloketta (siinä missä “normaalien” kuulokkeiden kaiutin sijaitsee) on pienempi kaiutin (näkyy kuvassa).

Kooltaan kuulokkeet ovat suurinpiirtein vanhojen Applen kuulokkeiden kokoiset, vaikka aluksi tuntuvatkin korvassa suuremmilta. Ne on helppo asettaa korvalle ja niin ikään ottaa pois.

Entäpä sitten äänenlaatu?

Aluksi täytyy varoittaa, että en ole erityisempi hifisti taikka kultakorva ja suoritin testini erittäin epätieteellisesti. Parempia äänenlaatutestejä voinet lukea lähitulevaisuudessa hifialaa käsittelevistä lehdistä ja blogeista.

Vertailin keskenään Applen vanhoja peruskuulokkeita, Applen In-Ear-tulppakuulokkeita, Sony MDR-EX 70 -tulppakuulokkeita ja Earpodeja.

Vanhoihin peruskuulokkeisiin verrattuna Earpodien bassotoisto oli parempi ja ääni selkeämmän erottelevampi. Basso ei ollut mikään erityisen voimakas tai potkiva. Pidin lisääntyneestä erottelusta: vanhoista tutuista kappaleista erottui paremmin yksityiskohtia.

Tulppakuulokkeissa oli – kuten arvata saattaa – paljon voimakkaampi basso. Applen In-Ear-kuulokkeissa basso ei ollut niinkään voimakas, vaan melko lähellä Earpodeja. Vaihdellassa kuulokkeita keskenään, tulppakuulokkeiden huonot puolet korostuivat erityisesti.

Vanhat Sonyni olivat bassotoistossa jo ihan eri tasolla, mutta Earpodien jälkeen niiden toisto kuulosti tunkkaisemmalta. Ihailemani musiikin yksityiskohdat jäivät taka-alalle.

Pidin Earpodeissa myös siitä, että kuulokkeiden asennolla ei tuntunut olevan suurempaa merkitystä äänen laatuun. Minun kokemukseni mukaan tulppakuulokkeita saa olla jatkuvasti asettelemassa, jotta niiden bassotoisto säilyisi hyvänä. Earpodit asettuvat heti luonnolliselle paikalleen eikä niitä tarvitse jatkuvasti asetella paremmin. Jälleen kerran täytyy tosin muistuttaa, että korvat ovat yksilöllisiä ja se mikä on hyvää minun korvalleni, voi olla huonoa jonkun muun korvalle. YMMV.

Yhteenvetona voisin todeta, että jos bassotoisto on tärkeää, kannattaa ostaa suosiolla tulppakuulokkeet. Jos taas etsii kohtuuhintaisia nappikuulokkeita jotka ovat hyvät myös puhelinkäytössä, Applen Earpodit saattavat olla todellinen nappiostos. Muista kuitenkin, että nämä ovat siis 29 euron hintaiset peruskuulokkeet – hyvät hintaisikseen mutta eivät kilpaile hinnaltaan satasen tuolla puolen olevien laatukuulokkeiden kanssa. Kannattaa koekuunnella.

Pinserin lelutestit on sarja, jossa raportoidaan mielenkiintoisista, hauskoista ja usein hieman turhistakin teknisistä vimpaimista. Muista käydä vierailulla säännöllisesti tai tilaa lukuohjelmaasi Pinserin RSS-syöte.

Muotibloggaus

Edellisessä kirjoituksessa mainittu Wanha Blogistania pistää osallistujansa bloggaamaan oikein urakalla. Tänään täytyy kuulemma kirjoittaa muotibloggaus. Mitä bloggaajan päällä?

OK, tästä tulee. Itsepä pyysitte.

Yllä juuri nyt:

Musta T-paita, tummansiniset farkut ja mustat alushousut. Kaikki taitavat olla Dressmanin tarjoustuotteita. Jalassa jostain unholaan jääneestä paikasta ostetut mustat sukat, joiden varressa ylhäällä sininen raita ja teksti “HI-TEC” (onneksi se jää lahkeen alle – älä kysy mitä se tarkoittaa).

Poninhäntää pitää koossa 5-v Annalta lainaksi saatu hillityn tummanvihreä pompula. Ranteessa Casio GDF-100 Garish Black -rannekello. Silmillä prodesigndenmarkin silmälasit, joiden linssit olisi pitänyt päivittää jo ajat sitten (tosin en tarvitse vieläkään monitehoja, hoo-ray!)

Asu on niin onnistunut, että omistan kasan samanlaisia. Konsultiksi naamioituminen tapahtuu vaihtamalla T-paita mustaan kauluspaitaan (meillä töissä pari kertaa vuodessa vierailulla käyvän thaimaalaisen Bobbyn räätälintyönä mittojeni mukaan tekemä), pikkutakkiin (Bobbyä niin ikään, löytyy myös Tweed-takki) ja mustiin siisteihin kenkiin (Camel Active).

Miten niin tykkään mustasta? Lempivärejäni ovat punainen, oranssi ja keltainen :)

Tästä haaste eteenpäin. Mitä sinulla on päälläsi?

Jos joku haluaa Pinserin muotiblogisponsoriksi, ottaa rohkeasti yhteyttä ;)

[Edit: unohtui mainita, että T-paita on MUSTA :) ]
[Edit2: paita on siis minun mittojeni mukaan, ei Bobbyn. Sanajärjestys muutettu ]