Viisukuumetta?

Suomen historiallista euroviisuemännyyttä ja -isännyyttä tulee seurattua vain mediasta, jos ei jostain tupsahda viime hetkillä edullisia lippuja johonkin näytökseen ilman erityistä metsästystä. Havahduin kisojen läheisyyteen eilen, kun Sami voitti jaikun arvonnassa semifinaalin erään ennakkonäytöksen lipun. Sen käyttäminen kuitenkin osoittautui liian mutkikkaaksi. Aikataulujen lisäksi mättivät Helsingin hotellien hinnat — ne näyttävät olevan moninkertaisia tavalliseen nähden.

No, ymmärtäähän sen. Jostain syystä minun on mahdotonta tarkastella mitään Suomen euroviisuihin liittyvää kriittisesti. Suorastaan tuohduin, kun Hanna Pakarista moitittiin kansainvälisen lehdistötilaisuuden jälkeen huonosta englannintaidosta lööpissä. (Kokeilkaa itse kylmiltään selvittää suomalaista raskasmetalliskeneä, parhaat besserwisserit.)

Jopa Jaana Pelkonen näyttää tällä kertaa loistavan ja hehkuvan juontajana kerrassaan esimerkillisesti — lava on kerrankin tarpeeksi avara isommallekin ilmaisutavalle. Ja voi veljet, se hauen leukaluu, se on hieno, Väinämöiseen asti kaivautuvaa mytologiaa ajanmukaisesti toteutettuna. (Lause ei sisällä sarkasmia.)

Tästä voi tehdä vain yhden johtopäätöksen. Suomalaisena olen jäävi, ovathan kotimaahan saadut euroviisut ennen muuta Suomen tähtihetki ylikansallisessa mediajulkisuudessa. Jopa Tarinatalon tuottamat “postikortit” näyttävät minusta hyviltä, enkä osaa olla samaa mieltä mainonnan asiantuntijan kanssa siitä, että ne eivät muka ole markkinointiviestinnällisesti tarpeeksi vahvoja tai riittävän fokusoituneita… Nehän ovat tiukan journalistisesti toimitettuja ja aitoja! (Kai ne jäävät nettiin katseltavaksi viisujen jälkeenkin?)

Suomi-kuvaa maailmalla joskus tutkineena olen varma, että kaikenlainen kliseinen stereotyyppisyys on varmin tapa antaa falski vaikutelma. Sellainen on tällä kertaa vältetty taitavasti, mikä ei taatusti ole helppo homma. Viisukuume nousee.