Miltähän jäämyrskyn jälkeen tuntuisi

Tiet ja pihat ovat luistinratoja. Tänä viikonloppuna olen monesti onnitellut itseäni siitä että en taipunut kitkarenkaiden muka-paremmuutta hokevaan propagandaan. Paljon peltiä on säästynyt. Mutta luonto lisää vaikeusastetta. Kotipihalle torstaina levitetty 25 kg sepeliä on hautautunut uuden jääkerroksen alle. Tottikin liukastelee vaikka silläkin on nastat alla.

Viikonloppu oli muuten (tämän jutun kirjoittamista lukuunottamatta) 100% tietokonevapaa. Tekee hyvää päälle, kokeilkaapa joskus. Ensi viikko näyttääkin sitten taas olevan kaikkea muuta, eli blogilistaa odottavien pinnaa koetellaan edelleen. Hyvä uutinen on sen jälkeen alkava kahden viikon ylityövapaa jolloin blogistanin asioidenhoito luistanee hieman vauhdikkaammin. Excuse me, nyt menen jatkamaan tietokonevapaan viikonlopun rippeitä.

PS. En malttanut olla tsekkaamatta paria tärkeintä pamautustani ja huomasin skrubun sunnuntaivitosesta joukon hauskoja leffa-aiheisia kysymyksiä. En vastaa kuitenkaan kaikkiin viiteen, vaan vain kahteen:

Erikoisin elokuvatapahtumani oli 80-90-lukujen taitteessa elokuvateatteri Pirkan leffamaratonissa, jossa oli vuorossa David Lynchin Dyyni joskus yön pikkutunteina. Elokuvan vakavalla naamalla esitetty absurdius sai yleisössä aikaan jatkuvasti lisääntyvää tirskumista ja joskus puolenvälin jälkeen koko maratonin uuvuttama katsomo ulvoi naurusta jättiläismadoille, maantäristimille ja muille kalkkunamaisuuksille. Ehdottomasti paras komedia mitä olen leffateatterissa koskaan katsonut.

Elokuvien pitäisi olla parhaimmillaan elokuvateatterissa. Örveltävät liimatukat, järjettömät lippujenhinnat ja jumiuttaminen yhteen asentoon pariksi tunniksi vääntää kyllä vaakakuppeja erittäin pahasti kotiteatterin puolelle. Sorry.

2 thoughts on “Miltähän jäämyrskyn jälkeen tuntuisi

  1. Minulle pilkist mieleeni se miten elokuvissa paljastuu ihminen sosiaalisena olentona – ymprill istuvilla peilaa omia tunteitaan – joku pelstyy – itsekin hypp – joku laukoo typeryyden – itse ajattelee, ett kommentti ei osu ollenkaan naulankantaan – joku nauraa persuolensa ulos aukosta – itse ei ymmrr.

    Kaksi hauskaa kokemusta tulee nopeasti mieleen. Toisessa istun katsomassa kahden kaverin kanssa Desperadoa jossain englannin keskikokoisessa teatterissa vierekkin ja naurettiin ko. anatomiaa ulos ko. aukosta ja ihmiset ymprill eivt vaan ymmrtneet mit hauskaa on konekivritulta sylkeviss kitarakoteloissas.

    Toinen on Turun elokuvakerhon nytnnist – vaikka elokuvat yleenskin paranevat muiden kanssa katsottaessa – niit elokuvia katsottaessa tiesi jo penkille istuessaan, ett nyt ollaan jakamassa jotain oleellista, ihmisten kanssa jotka tietvt mist on kysymys.

  2. Itsellni hauskin elokuvakokemus liittyy oikeastaan siihen mainostulvaan mit nykyn elokuvissa tulee miljoona ja yksi ennen elokuvan alkamista.

    Siin oltiin jo jonkin aikaa istuttu, ja sali aika tynn. Kaiuttimet suoltivat kovalla voimakkuudella mainoksien 5.1 niraitoja. Sitten yhtkki alkaa joku srkylkemainos tms. mainos:”ai jai jai jai, oi voi voi voi…” ja kuinka ollakaan stereona tai perti monona pelkist etukaiuttimista, ja selkesti aneemisen kuuloisena verrattuna aikaisempiin. Tuli vlittmsti television katsomis tunne. Ensin kuului jostakin pari tirskahdusta, ja sen jlkeen koko sali rjhti nauramaan.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *