Tiet ja pihat ovat luistinratoja. Tänä viikonloppuna olen monesti onnitellut itseäni siitä että en taipunut kitkarenkaiden muka-paremmuutta hokevaan propagandaan. Paljon peltiä on säästynyt. Mutta luonto lisää vaikeusastetta. Kotipihalle torstaina levitetty 25 kg sepeliä on hautautunut uuden jääkerroksen alle. Tottikin liukastelee vaikka silläkin on nastat alla.
Viikonloppu oli muuten (tämän jutun kirjoittamista lukuunottamatta) 100% tietokonevapaa. Tekee hyvää päälle, kokeilkaapa joskus. Ensi viikko näyttääkin sitten taas olevan kaikkea muuta, eli blogilistaa odottavien pinnaa koetellaan edelleen. Hyvä uutinen on sen jälkeen alkava kahden viikon ylityövapaa jolloin blogistanin asioidenhoito luistanee hieman vauhdikkaammin. Excuse me, nyt menen jatkamaan tietokonevapaan viikonlopun rippeitä.
PS. En malttanut olla tsekkaamatta paria tärkeintä pamautustani ja huomasin skrubun sunnuntaivitosesta joukon hauskoja leffa-aiheisia kysymyksiä. En vastaa kuitenkaan kaikkiin viiteen, vaan vain kahteen:
Erikoisin elokuvatapahtumani oli 80-90-lukujen taitteessa elokuvateatteri Pirkan leffamaratonissa, jossa oli vuorossa David Lynchin Dyyni joskus yön pikkutunteina. Elokuvan vakavalla naamalla esitetty absurdius sai yleisössä aikaan jatkuvasti lisääntyvää tirskumista ja joskus puolenvälin jälkeen koko maratonin uuvuttama katsomo ulvoi naurusta jättiläismadoille, maantäristimille ja muille kalkkunamaisuuksille. Ehdottomasti paras komedia mitä olen leffateatterissa koskaan katsonut.
Elokuvien pitäisi olla parhaimmillaan elokuvateatterissa. Örveltävät liimatukat, järjettömät lippujenhinnat ja jumiuttaminen yhteen asentoon pariksi tunniksi vääntää kyllä vaakakuppeja erittäin pahasti kotiteatterin puolelle. Sorry.
Minulle pilkistää mieleeni se miten elokuvissa paljastuu ihminen sosiaalisena olentona – ympärillä istuvilla peilaa omia tunteitaan – joku pelästyy – itsekin hyppää – joku laukoo typeryyden – itse ajattelee, että kommentti ei osu ollenkaan naulankantaan – joku nauraa peräsuolensa ulos aukosta – itse ei ymmärrä.
Kaksi hauskaa kokemusta tulee nopeasti mieleen. Toisessa istun katsomassa kahden kaverin kanssa Desperadoa jossain englannin keskikokoisessa teatterissa vierekkäin ja naurettiin ko. anatomiaa ulos ko. aukosta ja ihmiset ympärillä eivät vaan ymmärtäneet mitä hauskaa on konekiväritulta sylkevissä kitarakoteloissas.
Toinen on Turun elokuvakerhon näytännöistä – vaikka elokuvat yleensäkin paranevat muiden kanssa katsottaessa – niitä elokuvia katsottaessa tiesi jo penkille istuessaan, että nyt ollaan jakamassa jotain oleellista, ihmisten kanssa jotka tietävät mistä on kysymys.
Itselläni hauskin elokuvakokemus liittyy oikeastaan siihen mainostulvaan mitä nykyään elokuvissa tulee miljoona ja yksi ennen elokuvan alkamista.
Siinä oltiin jo jonkin aikaa istuttu, ja sali aika täynnä. Kaiuttimet suoltivat kovalla voimakkuudella mainoksien 5.1 ääniraitoja. Sitten yhtäkkiä alkaa joku särkylääkemainos tms. mainos:”ai jai jai jai, oi voi voi voi…” ja kuinka ollakaan stereona tai peräti monona pelkistä etukaiuttimista, ja selkeästi aneemisen kuuloisena verrattuna aikaisempiin. Tuli välittömästi television katsomis tunne. Ensin kuului jostakin pari tirskahdusta, ja sen jälkeen koko sali räjähti nauramaan.