19,504 thoughts on “Kuudes Potter”

1. Kattokaas mitä mä löysin!
   Kalkaroksen kirje

   En oikeastaan tiedä, miksi kirjoitan sinulle. Tiedän, että olet kuollut, etkä koskaan saa lukea näitä sanoja. Mutta näinä aikoina ei ole lainkaan varmaa elääkö enää huomenna. Minulla ei ole ketään kenelle voisin kirjoittaa lohduttavia sanoja, ei ketään kenelle jättää vähät maalliset omaisuuteni. Joten onko sillä sitten niin väliä, jos kirjoitan kirjeen kuolleelle ihmiselle, varsinkin, jos se ihminen on ainoa, jolle minulla on enää mitään sanottavaa? Niin, myönsipä sitä meistä kumpikaan, totuus on, että sinä olet ainoa ihminen, jota olen näinä vuosina ajatellut. Miten säälittävää minulta.
   En tiedä missä vaiheessa huomain rakastuneeni sinuun. Äkkiä sinä vain olit sinä, et se ärsyttävä kuraverinen, jota Potter seurasi kuolaten. Äkkiä se vain olit sinä, joka tuli uniini öisin, ne naurettavat, lapselliset unet, joissa minä noiduin Potterin jengeineen sinun ihailevan katseesi edessä. Ne typerät ja kirotut unet, joissa ei ollut mitään väliä sillä, keitä me olimme. Ja tietysti olivat ne painajaiset, joissa makasin kirottuna paikoillani ja katselin miten sinä nauroit muiden joukossa minun nöyryytykselleni.
   Valveilla en tietenkään voinut näyttää kenellekään mitä tunsin sinua kohtaan. Kukaan ei koskaan saanut tietää, miten paljon sinut halusin. En edes minä itse. Kielsin sen itseltäni, ne hupsut unelmat ja muut. Kiedoin ne kaikki vihan alle, ja purin kaiken turhautumiseni sinuun. Minä pilkkasin sinua ja rohkelikko joukkoasi, kutsuin sinua hirveillä nimillä, ikään kuin ne olisivat voineet polttaa pois kaiken sen mitä tunsin. Tiesin sinun olevan niin Potterin lumoissa, ettet koskaan olisi katsonutkaan minuun päin. Olinhan minä sentään vastenmielinen olento, kuten Potter joukkoineen minulle aina niin auliisti muistutti. Siksi oli niin paljon helpompaa saada sinut vihaamaan minua, kuin antaa kenenkään tietää, miten paljon sinua rakastin. Sinä et ehkä olisi nauranut minulle, mutta olisit säälinyt minua, heikkoa luihusparkaa, ja säälisi olisi ollut vielä kamalampaa.
   Odotin innolla koulun loppumista, jolloin pääsisin eroon sinusta, sinun vihreistä silmistäsi, jotka tuntuivat aina näkevän ja tietävän paljon enemmän kuin halusinkaan. Niin, tiesin jo silloin, että sinä tiesit, olit aina tiennyt, mutten halunnut myöntää sitä, edes itselleni. Se oli, ja on edelleen, minun kamalin salaisuuteni. Mutta vaikka sinä tiesit, et kertonut sitä kenellekään, et edes rakkaalle Potterillesi. Miten monta kertaa yllätitkään minut tuijottamassa sinua luomieni alta, vaikka olin varma ettei kukaan muu sitä nähnyt. Mutta sinä tiesit, ja jokin sinun vihreässä katseessasi myös hyväksyi. Et enää huomioinut ilkeitä sanojani, vaan kävelit pois pystypäin, ja tiesin menettäneeni senkin aseen. Sillä sinä tiesit, miksi sanoin ne kamalat asiat, tiesit miksi halusin satuttaa sinua. Siksi olin niin helpottunut kun koulu loppui, ja ajattelin päässeeni sinusta eroon.
   Mutta sitten Dumbledore kokosi Feeniksin killan, ja sinä olit siinä, samoin Potter ja hänen vanha joukkonsa. Koitin vältellä sinua, vältellä teitä kaikkia, mutta jotenkin osuimme aina samaan aikaan samaan paikkaan. Olinhan paikalla myös silloin, kun te julkaisitte kihlauksenne erään killan yhteisen illallisen jälkeen.
   Voi miten sinua vihasinkaan silloin! Sinua, koska olit mennyt lupautumaan sille hölmölle, sinua, koska sinun piti yhä olla ainoana mielessäni punaisine hiuksinesi ja vihreine silminesi, joita olisin vain voinut tuijottaa lakkaamatta. Vihasin sinua, koska seisoit siinä, Jamesin rinnalla säteilevänä ja onnellisena, ja minä istuin tuolissani koittaen teeskennellä ettei sillä näyllä ollut mitään tekemistä minun kanssani, ei kerrassaan minkäänlaista vaikutusta. Illallisen jälkeen palasin pieneen asuntooni ja hajotin kaiken mitä siellä oli, joka ikisen esineen. En voinut ymmärtää miksi raivostuin niin. Minähän vihasin sinua, vihasin Potteria, vihasin kaikkia. Miksi olisin ollut kiinnostunut teidän teoistanne?
   Ja niin kuluivat viikot ja kuukaudet, ja kun näin sinua, olit aina yhtä onnellisen näköinen, aina yhtä iloinen kertoessasi ihmisille uusimmista hääsuunnitelmista. Minua ei kutsuttu, ei tietenkään, en ollut odottanutkaan sitä. Minä olin Killan jäsen, mutten teidän ystävänne, kuten muut. Te sieditte minua väkisin, samoin kuin minä teitä. Minut nähdessäsi silmiisi ilmestyi outo katse, jota kukaan muu ei koskaan tuntunut huomaavan. Et koskaan puhunut minulle, ellei sinun ollut aivan pakko, ja minä toimin samoin. Yksin ollessani en voinut olla ajattelematta sinua, vaikka kuinka yritin.
   Sitten, viikkoa ennen häitä, ilmestyit asuntoni ovelle. En edes ollut uskonut sinun tietävän missä asun. Ulkona satoi vettä kaatamalla, ja sinä olit litimärkä seistessäsi siinä. Olit yllätyksekseni juonut, silmäsi punoittivat, enkä koskaan ollut nähnyt sinua sellaisena. En voinut jättää sinua seisomaan sinne, ja päästin sinut sisään, vaikka jokainen asia mielessäni kielsi minua tekemästä niin. Muistan kuinka katselit asuntoani, jossa ei ollut juuri mitään, ja minä katselin sinua, märkiä hiuksiasi jotka valuivat alas selkääsi, ihoosi kiinni painunutta paitaasi. Ja sitten sinä käännyit ja puhkesit itkuun. Istuit sängylleni, kastelit sen märillä vaatteillasi ja itkit. Enkä minä osannut kuin tuijottaa. Sinä itkit, kuinka hermostunut olit häistä, miten et ollut koskaan ollut kenenkään muun kuin Jamesin kanssa, oliko hän sinulle se oikea, vai olitko heittämässä elämääsi hukkaan? Olisin mielelläni sanonut sinulle, että olit tekemässä virheen, mutta olin liian hämmentynyt siitä, että olit asunnossani juopuneena ja itkuisena. Kuuntelin, kuinka sinä vuodatit asioita ulos itsestäsi, ja kuinka lopulta katsoit minua ja sanoit aina tietäneesi, mitä sinua kohtaan tunsin. Koitin kieltää, mutta nousit ylös, ja tulit luokseni ja suutelit minua. Sinä suutelit minua. Sitten vaatteemme olivat jo lattialla ja me märällä vuoteella. Se oli ainoa kerta kun olen koskaan rakastellut. Aikaisemmat kokemukseni naisten kanssa olivat maksettuja, eikä sitä missään nimessä voinut kutsua muuksi kuin seksiksi. Mutta sinun kanssani… En tiedä mitä se oli sinulle, mutta minä rakastelin sinua, koska minä rakastin sinua, ja sinä annoit sen tapahtua. Olisin voinut kuolla siihen paikkaan, ja olisin kuollut onnellisena.
   Mutta minä en kuollut, ja vaikka kuinka toivoin yön jatkuvan ikuisesti, aamu koitti liian varhain, ja sinä nousit vuoteelta ja pukeuduit. Tiesin sinun katuvan, ja koitin teeskennellä, ettei sillä ollut mitään merkitystä minulle. Et sanonut minulle enää sanaakaan kun lähdit.
   Minä toivoin sinun tulevan takaisin, kertovan, että olit perunut häät. Et ollut sanonut rakastavasi minua, enkä minä sitä odottanutkaan. Silti elätin toivetta, että haluaisitkin minut, etkä Jamesia, että olisit tajunnut miten paljon parempi mies minä olin. Ja häidesi aattona ilmestyit ovelleni, kerroit miten olit päättänyt mennä naimisiin Jamesin kanssa, miten olit ymmärtänyt hänen olevan se oikea sinulle, ja ettemme koskaan saisi puhua tapahtuneesta kenellekään. Ja minä nauroin päin sinun kasvojasi, haukuin sinua typeräksi, koska olit kuvitellut sen merkinneen jotain minulle. Olin käyttänyt tilaisuutta hyväkseni, sanoin, ei mitään muuta. Sinä lähdit raivoin kyyneliä itkien luotani, paiskasit oven kiinni mennessäsi, ja minä istuin keskellä asuntoni lattiaa ja itkin omaa surkeuttani. Seuraavana päivänä sinä nait Jamesin. Se että olit juonut itsesi humalaan, oli vain hermoilua häistä, vakuuttelin itselleni, ja minä olin vain ollut siellä. Sinä olisit voinut mennä kenen tahansa luokse sinä iltana, mutta tulit minun luokseni, ja uskallan yhä uskoa, että sillä oli jotain merkitystä sinulle.
   En nähnyt sinua juurikaan sen jälkeen. Muutamina kertoina kun törmäsimme, et katsonut minuun päin, ja minä aloin taas vihaamaan sinua. Sitten sain kuulla sinun olevan raskaana, ja jokin sisälläni heräsi. Laskin päiviä, ja tiesin, että lapsi voisi olla minun. En uskaltanut tavata sinua, jotta olisin voinut kysyä, mutta mielessäni kuvittelin sitä mahdollisuutta, että olisin saanut sinut Jamesilta. Totta kyllä, olit hänen vaimonsa, mutta lapsi oli ehkä minun, ja miten James siihen suhtautuisi? Kasvattaisiko hän lapsen, tietäen sen olevan minun, “Ruikulin” jota hän koulussa pilkkasi?
   Sinä synnytit lapsesi yhdeksän kuukautta häiden jälkeen, yhdeksän kuukautta meidän yömme jälkeen, ja minä olin jo varma siitä, että lapsi oli minun, meidän. Sinä muutit kuitenkin pois Jamesin kanssa, ja koska Pimeyden Lordi oli teidän perässänne, olinpaikkanne pysyi salaisen. En siis nähnyt sinua enää, ja muutama kuukausi sen jälkeen, kun oli ryhtynyt Tylypahkan opettajaksi, Pimeyden Lordi surmasi teidät, sinut ja Jamesin. Mutta lapsi jäi eloon, annettiin sukulaistensa hoiviin, enkä vieläkään voinut olla kuvittelematta sitä, miten minun poikani olisi elossa, jossain, ja kuinka kymmenen vuoden kuluttua tietäisin varmasti, olisiko hän minun.
   En tullut hautajaisiisi. Istuin linnassa ja käytin ajatusseulaa, istuin katselemassa meidän yhteistä hetkeämme. En itkenyt, en edes silloin, enkä enää koskaan, en sen raivon täyteisen illan jälkeen jolloin ajoin sinut pois luotani ja sain sinut lopullisesti vihaamaan minua. Sen illan jälkeen olen ollut turta melkein kaikelle, antanut itselleni luvan vain vihata ja katkeroitua. En ole koskaan sallinut itseni katua niitä sanoja, en sitä että ajoin sinut pois niin, suoraan Jamesin syliin. Kylmä ja turta kuin kuollut kala. Sinä olit vienyt minusta kaiken tunteen pois.
   Vuodet kuluivat, ja viimein koitti hetki, jolloin Harry saapui Tylypahkaan. Sydämeni hakkasi niin kipeästi, ajatus siitä, että näkisin oman kuvajaiseni, sinun ja minun poikamme, ihmisen, joka kuuluisi minulle, olisi minun, salaisuus, jota olisin voinut haalia ikuisesti, vaikkei kukaan muu tietäisikään totuutta. Haravoin katseellani ensiluokkalaisten joukkoa, kun heidät tuotiin esiin lajittelua varten. Ja siellä hän seisoi, Jamesin poika. Sillä hetkellä vuosia hillitty katkeruus ja viha vihdoin voitti, ja minä vihasin sitä poikaa ensi hetkestä, poikaa jota olin ajatuksissani hellinyt omanani, ja joka nyt seisoi edessäni, kuin Jamesin haamu, muistuttamassa, etten koskaan ollut saanut sinua, en edes hetkeksi. Ja sinun silmäsi Lily, sinun liikanäkevät silmäsi Jamesin kasvoissa, aina tuijottamassa minua tunneilla, aina täynnä vihaa ja kiukkua kun pilkkasin häntä. Oli niin helppoa saada hänet vihaamaan minua. Kunpa sinäkin olisit vihannut minua niin, olisit säästänyt minut kaikilta turhilta haaveiltani, jotka myrkyttivät minut kokonaan.
   Minä kuitenkin pelastin hänet ensimmäisenä vuonna, koska en voinut antaa hänen kuolla. Loppujen lopuksi, hän oli sinun poikasi, ainoa asia mitä sinusta enää oli jäljellä. Ketä minä olisin vihannut, jos hän olisi ollut poissa? Ne unelmat jotka minulle sinä yönä annoit, ne olivat ainoa asia mikä sai minut jaksamaan ne vuodet, ja se viha, kun niin kylmästi veitkin kaiken pois minulta, on ainoa asia mikä on saanut minut jatkamaan nämä vuodet sen jälkeen.
   Mitä muuta minulle olisi sinulle sanottavaa? Ei mitään, luulen. Sinä olet kuollut, kuten ehkä minäkin pian, ehkä jo huomenna. Mutta minulle edes kuolema ei tuo lohtua, koska sinä saat levätä ikuisesti Jamesin sylissä, hänen käsivarsillaan. Mutta mikä muu minua odottaisi kuoleman kylmässä sylissä, kuin oma katkera sydämeni, joka ikuisesti kuiskii kirouksia korvaani, muisto sinun vihreistä silmistäsi, jotka aina näkivät liian syvälle, sen, minkä halusin ikuisesti piilottaa.

2. Toi maksullinen seksi nyt ehkä on kirjoittajalla menny liian pitkälle mutta eiks tää oon muuten todella ‘kauniisti’ kirjoitettu teksti? Siis tää rakkausjuttukin on ihana *huokaus*

3. myrtti: no on sulla rankkaa=(
   jenni:lisää tarinaa ja koska muutattekaan?

4. Lokakuussa. Juurihan mä pistin ton mörkö-jutun! en mä ny enempää laita vähää aikaa… Siriuksesta tulee jotenkin mielee Zen Cafen laulu “Mies jonka ympäriltä tuolit viedään”
   Siis just toi “ympäriltä tuolit viedään” tulee mieleen sen suku, joka inhos Siriusta ku se vastusti Voldemortia… Ei siinä muuten sillee tuu mielee Sirius..
   Voldemortista tulee muuten mieleen Hitler. Tappaa ihmisiä, jokka on samankaltasia kun se itse. Siis Hitlerhän oli äitinsä kautta jotenki Juutalainen. Eli se tappo omankaltaisiaa niinku Voldemort puoliverisiä niinku se itse… Ihme juttuja taas mulla tähän aikaan yöstä xD

5. Onks kukaan kello kymmenen aikaan jo hereillä?
   Ja myrtti: Kiitos sulle mä näin unta et asuin maatilalla ja meillä oli emuja ja naapurit tuli vaa tuijottaa niitä meijän tontille ja mä haulikon kanssa ajoin niitä pois xD

6. siis naapureita, ei emuja

7. jenni: tottahan tuo on.(siis toi hitler-juttu). Mä en ainakaan koskaan lomalla oo kymmeneltä pystyssä, paitsi silloin kun on pakko.

   Hyvästit kaikille täälä viikoksi. Lähden tänään Turkkiin ja joudun koneestani eroon. Moi moi!

8. mä herään aina joskus 11-12….paitsi katon mä joskus summerin se tulee 10….xP
   moikka Veelanen tuu pian takas..xp
   no mitäs muuta nii mitä siinä feeniksen killassa puhutaa siitä prinsisstä…?
   ku mä en pystyny lainaa sitä kirjastosta ku se oli jo lainattu….=(

9. Ei siinä puhuta yhtään mitään puoliverisistä prinsseistä, ellei sitten lue todella rivien välistä. ;)

10. kaunis tarina nimetön.

11. Hieno tarina Nimetön!!! Mä oon romantiikan hullu!!! Mutta se tuskin oli totta??? Vai??? Ei kai Kalkaros oikeesti ollu rakastunu Lilyyn?? Sitä mä en kyl usko…. =)

12. ei toi totta ollu..

13. kommentoikaa ny tänne jotai?!!??

14. no mitäs mä tänne kommentoisin..??
    noo öö……mä tuli muute joskus äske mun äitin serkun häistä…(joo kiinnostaa varmaa aika monee…)
    no joo ai niii muute mä lähen huomen porvoosee et en varmaa pääse sit koneelle ku vasta torstaina….yhyy=(=/
    moikka!!!!!!!!!!!
    eiku tuun viel aamul käymää….xP

15. Miks kaikki häipyy!? himputti… pitää nostattaa mielenkiintoa lisäämällä Sirius-tekstiä

    Mörkö oli hetken aikaa miettivän näköinen ja sitten se muuttui kuolleeksi ihmiseksi. Kukaan oppilaista ei nähnyt ketä kuollut ihminen esitti, mutta pojan kaavusta erottui Rohkelikon merkki. Sarah näytti hetken paniikissa olevalta ja huusi ”Naurettavus!” Ruumis muuttui lattialla kroolaavaksi pelleksi. Oppilaat nauroivat katketakseen. Sarah tuli pois ja eräs Luihuinen yritti onneaan, mutta Sirius ei katsonut miksi mörkö muuttui. Sirius katsoi Sarahia joka näytti pelästyneeltä. Tunnin loputtua Sirius meni Sarahin luokse: ”Kävisitkö täällä?” Sirius kysyi Sarahilta. ”Okei.” Sarah sanoi ja näytti voivan paremmin. ”Öö… Ketä se ruumis esitti? Siis kun kukaan ei oikein erottanut kuka se oli…” Sirius sanoi. ”Kerron sen sinulle joskus toiste.” Sarah sanoi. ”Okei.” Sirius sanoi. ”Lähdetäänkö käytävään?” James kysyi. ”Lähdetään.” Sirius sanoi ja lähti Sarahin kanssa ulos luokasta kohti muodonmuutosten luokkaa. ”No niin. Tässä se on.” Sirius sanoi ja väänsi patsasta. Sirius, Sarah, James, Remus ja Peter astuivat käytävään, varmistettuaan ettei kukaan nähnyt. He kävelivät pitkän matkaa suoraan kunnes lattia alkoi mennä vinosti alaspäin. Lopulta käytävä loppui ja sen päässä oli patsas. Sirius väänsi sitä ja avasi hitaasti oven. Hän katsoi ympärilleen. He olivat tasan lihavan leidin vieressä. ”Äkkiä ulos.” Sirius sanoi ja ryntäsi ulos. Muutkin astuivat ulos ja sulkivat oven. Taulut eivät näyttäneet huomanneen outoa ilmestystä. ”Leijonan karjaisu.” Sirius sanoi ja astui muotokuva-aukosta sisään. ”Viisi tuntia aikaa kurpitsajuhlan alkuun.” Sarah sanoi. ”Mennään syömään.” James sanoi ja kääntyi takaisin muotokuva-aukon läpi Peterin kanssa.

16. ketä se ruumis esitti…………siriusta

17. mä en älyy mistä jotkut on saanu päähänsä että puoli-verinen prinssi olis harry tai voldemort, kun melkein joka paikassa lukee ettei ainakaan kumpikaan niistä ole se. mailatkaa kommenttia osoitteeseen:rusko_@luukku.com

18. nii ketä se ruumis esitti???
    no mä lähen koht sinne porvoosee……
    Moikka!!!!

19. en painu hiiteen mee keskenäs mari

20. just tollasten Apinan kaltaisten takia nää nettisivut suljettii pitkäks aikaa, apina et millään viittis jättää tätä keskustelua rauhaan typeriltä kommenteilta ku sulla kerta ei oo mitään järkevää sanottavaa?