Eri cool ja tosi yes

Televisiossa on (uusien kanavien myötä?) alettu kiitettävästi kuunnella katsojien toivomuksia. Kesäksi ruutuun ovat palanneet monet vanhat suosikkisarjat, kuten Silkkiä ja luoteja, Juuret, Perhe on pahin, Merilinja ja Kutsukaa McCall. Myös Vanhaa kettua ja nyttemmin Kettua on alettu näyttää uusintoina.

Mutta voi! Innostus kääntyy pian hämillisyyden sekaiseksi ihmetykseksi, kun muistojen kultaamat vanhat suosikit näkee vuosien (vuosikymmenten) jälkeen uusintakierroksella. Mikä on tämä turhantärkeä pönöttäjä, joka niska kenossa käppäilee Loden-takin kaulukset pystyssä kuin viinan kanssa tissuttava Veijo-setäni?

Se on charmikkaan seksikäs McCall, joka oli eri cool ja tosi yes. Miten on mahdollista, että hänen maneerinsa ovat niin kiusallisen kammottavia, kun muistini mukaan herra oli tyylikkäintä mitä telkusta aikanaan tuli? (“Ole rauhassa tyttö, minä suojelen sinua!”) Olenko kehittynyt ihmisenä, vai edistyykö viihdeteollisuus sittenkin nopeammin kuin ehdimme havainnoida arkipäivän kiireiltä?

Juuria aloin ensin seurata innolla, mutta melko pian pienet yksityiskohdat tökkivät niin, että lopuksi en enää jaksanut avata televisiota keskiviikkoisin. Eräs syy innottomuuteeni lie ollut afrikkalaisten natiivien keskenään puhuma täydellinen englanti (“My beloved son Kunta Kinte, you are a Mandinka warrior.”) Myös Perhe on pahin lakkasi pian kiinnostamasta, ehkä jaksoja yksinkertaisesti on liikaa (ja ajan henki liian toinen kuin muinoin). Merilinjakin herättää ristiriitaisia tunteita. Aikoinaan kapteeni Onedin oli kovin seksikäs, mutta nyt hän vaikuttaa lähinnä ahneelta apinalta, jolla on poskiparta. Ehkä se mikä oli ensin vastustamattoman suvereenia, alkaa vähitellen näyttää auttamatta jälkijättöiseltä. Voisiko tämä prosessi mennä myös toisin päin? Ehkä jonain päivänä huomaamme, miten The Osbornien kumma perhe on aidosti rankka? :-) “SHUT UP, KIDS!”

Saksalaiset poliisisarjat sen sijaan ovat pitäneet yllättävän hyvin kutinsa, ehkä siksi että niiden järkähtämätön tyyli on aina ollut asiallista kuin kolmen tonnin matkailuauto autobahnilla. Yhtä lailla kettu kuin vanha kettu näyttelevät kuivaan tyyliinsä jäyhästi, aikaa uhmaten. (“Kukaan ei ole keittänyt kahvia.”) Jonkin verran tosin haittaa se, että saksalaisia poliisisarjojen näyttelijöitä on niin vähän ja heillä kaikilla tuntuu olevan varsin vakiintunut roolirepertuaari. Jo ensisilmäyksellä voi siis yleensä havaita, että ahaa, tuolta tulee mies joka aina murhataan. Ja tässä on hänen vaimonsa, Frau Mörderin.

Oman mielenkiintoisen juonikaarensa tuo uusintojen näyttäminen koko sarjan mittaisina. Voimme seurata jaksosta toiseen, miten Herr Heimann kehittyy kikkaratukkaisesta hipistä melko väsyneen oloiseksi vanhaksi gentlemanniksi, jolla edelleen on vähänlaisesti vuorosanoja. Näin pääsemme viimein todistamaan monien sarjaohjelmien koko elinkaaren huippuineen ja hiljaisine hiipumisineen. Joskus voi vanhan sarjan loppuessa jäädä jopa tyhjä olo, joka kestää koko päivän. Muistan pitkään, miten Derrick jätti meidät valssin soidessa, emmekä näe hänen moittivia silmiään ja pelottavaa hammasrivistöään enää koskaan (mikä hymy!). Eli ennen seuraavaa uusintaa, joka toivottavasti tulee pian (“ICH bin es!”)

6 thoughts on “Eri cool ja tosi yes

  1. Lloydin perhe takas! Siis se 70-luvun real tv -dokumentti, jossa sähläävällä perheellä oli ontuva hevonen, poika soitti kampuksella sähköskittaa ja kaikki riiteli. Muistaako kukaan, mikä sarjan nimi oli? Se on selvästi Osbornien edeltäjä suoraan alenevassa polvessa!
    KuhlaKaan

  2. Taidat tarkoittaa vuonna 1973 kuvattua klassikkosarjaa “An American Family”, jossa Loudin perheen kulissit rytisivät. Isä ja äiti erosivat ja perheen poika tuli kaapista. Lopuksi kaikki syyttivät sarjan tuottajaa todellisuuden vääristelystä.
    Riitta

  3. Niin totta, niin totta. Onedinia on luojan kiitos olekkaan nähnyt uusintana mutta kaikki muut näkemäni uusinnat ovat vain tyystin pilanneet sen muistoissa kiiltoutuneen ensikokemuksenkin. Jopa Star Trek alkaa vaikuttaa vähän teennäisen nuhjaiselta.

    Silti kaipailen edelleen muhkeaa ääntä 70-luvulta “Hold it! My name is Frank Cannon!” Please televisiosedät! ei Frank-setää koskaan uusintana!

  4. Onedin Line näyttää kaikkien näiden vuosienkin
    jälkeen odottamattoman ryhdikkäältä. Tosin
    poikasena minua kiinnostivat vain laivat ja
    dialogin kestin välttämättömänä pahana. James
    Onedinin sinnikkyys on kivaa katseltavaa, ja
    hänen siskonsa Elizabethin sekopäinen oikkuilu
    on myös toteutettu aikaakestävällä tavalla. Siis
    minun pienestä mielestäni. Huomenaamulla taas
    kannattaa herätä Onedinin veljesten pk-yrittämisen
    pariin.

  5. Merilinja/The Onedin line on minun mielestäni parhaita sarjoja joita on koskaan tullut
    Suomessa. Juoni on hyvä ja mikä parhainta entisenä merenkulkijana ja nykyisenä
    laivanrakentajana on hienoa seurata purjelaivoja joilla 1800-luvulla seilattiin maailman
    merillä. Myös minun esi-isäni ovat samanlaisilla aluksilla purjehtineet.

    James Onedin on varmasti sen ajan miehen malli. Yrittelijäs ja aikaansaava.
    Aloitti 25:llä punnalla ja sai laivaston niissä oloissa.

    Katsoin sarjaa jo silloin kun se tuli ensimmäisen kerran 70-luvulla. Aluksi musta-
    valkoisena, kun ei ollut väritelevisiota ja sitten kun saimme väri-TV:n jouduin lähtemään
    merille, enkä nähnyt kaikkia osia.
    Nyt oli hyvä seurata nuoruuden sarjaa. Kylläkin nytkin jäi jokin jakso väliin kun en
    kaikkea nauhoittanut.
    Siksi kysynkin onko kenelläkään nauhoitettuna niitä alkupään jaksoja.

Leave a Reply

Your email address will not be published.