Kesis böndel

Kirjoittaja Riitta, 30.8.2003

Joskus tulee pohtineeksi, mitä olisi tapahtunut, jos olisin jäänyt Helsinkiin. Lähdin sieltä Tampereen yliopistoon opiskelemaan, ja sille tielleni jäin. Myöhemmin se tie on kulkenut vielä tehdaskaupungista maaseututaajamaan. Onko tämän kehityksen looginen loppupiste siinä, että huomaan asuvani jossain Kuhmoisten korvessa (josta yksi sukuhaarani lähti aikanaan pääkaupunkiin)? Sinne on enää 67 kilometriä, takaisin Helsinkiin henkisesti valovuosia.

Harmittelen toisinaan, että yhteen elämään ei mahdu kovin monia erilaisia elämäntapoja. En voi yhtä aikaa olla Kaivopuiston laineilla iloisesti keikkuva purjehtija ja maahan juurtunut hämäläinen, joka möyrii ja tonkii puutarhan mullassa.

Nämä mietteet kirvoitti eilinen kävelyni Hernesaaresta Kauppatorille, jossa taas muistin, minkälainen elämänmuoto helsinkiläisyys on parhaimmillaan. Meri on tie, joka avautuu kauas ulkomaille. Laivat töräyttävät torveaan ja liukuvat vaivatta matkaan, yleensä vain Tukholmaan ja Tallinnaan, mutta joskus myös kauemmas kuten eilinen Kristina Cruises. Lähtemisen helppous on aivan muuta kuin sisämaan pikkukunnasta, jonka ainoa julkinen liikenneväline kirkonkylästä on linja-auto.

Rapukausikin näkyy rannikolla eri tavalla kuin täällä Hämeen sydämessä. Vanha stadilaispappa on tullut Kauppahalliin ostamaan “kräftor”. Kylmäkatseinen mies on hakemassa kokonaista laatikollista tilaamiaan saksiniekkoja. Niillä, joilla menee hyvin, on varaa todelliseen ylellisyyteen. Mieluusti ottaisin lukaalin Merikadulta ja liittyisin maan eliittiin. Mutta samalla minua vaivaa, että Olympiaterminaalin kohdalla on aivan kylmäkatseisen ikäinen mies penkomassa roskalaatikkoja. En kuulu tällaisten korostuneiden erojen keskelle. Lapsuuteni Helsinki oli lempeämpi. Tai sitten vain luulen. Kai silloinkin lähdettiin junalla Korsoon – ei siksi, ettei olisi haluttu asua Eirassa, vaan siksi ettei ollut varaa muuhun. (Anteeksi korsolaiset, tiedän että tämä on melkoinen yleistys.)

Ensimmäistä kertaa huomaan Helsingissä olevani niin ulkopuolinen, että pystyn ihailemaan myös itä-Helsingin arkkitehtuuria, joka minulle aiemmin edusti vain jonkinlaista pömpöösiä DDR:läisyyttä ja täyteen ahdettua rumuutta. Näen puhtaan ihanteellisuuden – osuusliike ja urheilu! Kaikille työläisille pienet, mutta toimivat ja puhtaat asunnot. Kaamean mahtipontinen Maailmanrauha-patsas onkin äkkiä osa mennyttä maailmaa, johon voi jo suhtautua ymmärtäväisesti. Se on lakannut olemasta uhka ja muuttunut lystikkään omalaatuiseksi kuin bakeliittibambi tai puutarhatonttu.

“Susirajasta” puhuminen on aina ollut minulle jonkinlainen vitsi, mutta yöllä näen unta, että rämmin syvässä lumessa ja kovassa pakkasessa kotia kohti. Hieman ennen perilletuloa jolkottaa vastaan susilauma. Pahoitellen totean, että päästäkseni päämäärääni minun on mätkittävä ne kuoliaaksi – mistä seuraakin verilöyly ja paljon vähintään tajuttomia susia. Herään ja hämmästelen unieni aggressiivisuutta, mutta vasta aamulla tajuan, mistä on kyse. En aio kääntyä takaisin.

Ei vielä kommentteja

Kukaan ei ole vielä kommentoinut tätä juttua. Ehkä sinä voisit kirjoittaa ensimmäisen kommentin?

Kirjoita kommentti


Tämä linkki on ansa roskapostittajille.