Kun kalenteri kääntyi elokuun puolelle, telkkariin ilmestyivät yhtäkkiä penaali- ja kynämainokset. Alkoi kuulua puhetta siitä, kuinka kesä on pian ohi ja sateet ovat jo oven takana. Töissä kyseltiin ehdotuksia pikkujoulujen pitopaikasta. Katutyöt ovat pian ohi, keltapunaiset aidat kerätään talteen ja tiet paikataan taas harmaassa loskassa taivaltavien ruuhkabussien ajettavaksi.

Haloo! Ei kesä vielä ole ohi! Elokuu on kolmasosa kesästä. Eurooppalaiset lomailevat tässä kuussa! Vihreyttä, shortseja, sandaaleja ja aurinkoa on vielä edessä päin. Näin ainakin haluan uskoa.

Minulle syksy on vuodenajoista vastenmielisin. Se ei ole aina ollut sitä – tunnelmat, tuoksut, värit ja luonnon muutos ovat kiehtovia. Mutta syypäänä lienee minulle kymmenen viime vuoden aikana kehittynyt valonpuutostila, kaamosmasennukselta vaikuttava. Ja se tuntuu pahentuvan vuosi vuodelta.

Kun kesäaika vaihtuu takaisin talviajaksi ja pimeys alkaa olla vallitsevana jo töistä kotiin tullessa, syksy näyttää pahimmat puolensa. Pimeys huipentuu marras-joulukuun vaihteessa, jolloin alkaa tuntua siltä kuin aurinkoa ei olisi olemassakaan.

Yritän taistella vaivaa vastaan valon avulla. Joka syksy ostelen uudenlaisia lamppuja ja valaisimia yrittäen saada aikaen paljon kaivattua kirkkautta. Valohoitolamppukin meillä on, mutta se ei tunnu vaikuttavan halutulla tavalla. Uudessa talossamme lienee edessä pihanvalaisuprojekti.

Kaikki ympäriltä kuuluvat viestit vääjäämättä lähentyvästä syksystä tuovat mieleen tämän harmaakattoisen hämyn. Mutta en suostu uskomaan sen olemassaoloon vielä. Kesä ei ole lähellekään ohi.