Sininen laulu

Kasassa on meneillään mielenkiintoinen keskustelu Peter von Baghin Sinisen laulun ensimmäisestä osasta. Von Baghin hengästyneen innostunut tapa esittää asiat elämää suurempina on tietysti tuttu jo monesta yhteydestä. Sinistä laulua on kuitenkin jo valmiiksi puffattu suurteoksena, joka kokoaa kulttuurin langat kattavaksi kokonaisesitykseksi Suomen koko taiteen historiasta. Huvittuneen ällistyksen vallassa katselinkin tämän alustuksen jälkeen sarjan ensimmäistä jaksoa, jossa ruutuun marssitettiin varttunut mieshenkilö toisensa jälkeen toistamaan käsityksiään edeltäjistään kulttuurin saralla.

Keskustelussa Sedis kyselee minulta, ketä ohjelmassa siis olisi pitänyt jututtaa. Olen haluton arvottamaan normatiivisesti sitä, kuka on “sopiva” puhumaan julkisesti taiteesta ja kulttuurista. Sarjan ensimmäisen jakson perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että vielä 2000-luvun alussa Sininen laulu edustaa melko lailla samaa ajattelutapaa, johon taiteentutkimuksessa pitkään pitäydyttiin: varttuneet mieskirjailijat ja -professorit ovat se legitiimi joukko, joka kaanonin tekee ja tulkitsee. Kulttuuri ymmärretään suppeasti pelkästään ns. “korkeakulttuuriksi”, jonka suurien linjojen luonnehtimiseen on oikeus harvoilla ja valituilla, kansakunnan kaapin päälle kohotetuilla taiteen ja tieteen harjoittajilla.

Jutun juoni on tietysti siinä, että tämä kiveen hakattu monoliitti on niin itsestään selvä, ettei mieleemme tule edes kysyä, mitä mahdollisesti jää suuren kertomuksen ulkopuolelle. Piintynyt käsitys taiteilijan tehtävästä suomalaisen kansakunnan luojana uusinnettiin ohjelmassa tehokkaasti ja kyselemättä. Myyttiset juopot, hullut ja nerot marssitettiin jälleen esiin juuri niinä ohuina henkilöhahmoina, joihin voi tutustua vanhentuneissa oppikirjoissa.

Yhden jakson perusteella on tietenkin aivan liian aikaista tehdä johtopäätöksiä koko Sininen laulu -sarjasta. Pelkään kyllä, että jälleen kerran suomalainen sampo taotaan uudelleen vanhan mallin mukaan ja lopputuloksena on tavanomaiseksi käyneeseen tapaan kapean, elitistisen taidekäsityksen legitimointi. Toivottavasti olen väärässä!

8 thoughts on “Sininen laulu

  1. En voi olla huomauttamatta siitä, että virkkeen ensimmäinen sana aloitetaan isolla alkukirjaimella eikä sukunimeen kuuluva prepositio ole poikkeus tästä säännöstä.

  2. Tuo kielenhuoltosivu on väärässä. von kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, vaikka se aloittaisi virkkeen.

  3. Oikeakielisyysjutuissa on usein sama ongelma: perustelut on niin puolella kuin toisellakin. Minullakin oli sellainen käsitys, että käyttöön on vakiintunut tapa kirjoittaa “von” ja “af” pienellä lauseen alussa. Toisaalta voisin melkein vannoa, että ensimmäisellä luokalla koulussa opettaja väitti, että maailman voi kirjoittaa ihan hyvin myös “mailma”.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *