raikas

Danger, Will Robinson!

Tajusin tänään, että olen astunut lopettamisessa uuteen, vaaralliseen vaiheeseen. Nyt kun vieroitusoireet ja pahimmat mielitekoyllätyksetkin ovat käytännössä ohi, on helppo tuudittautua uuteen terveelliseen elämänmuotoon. Mutta monet lakot alkavat rakoilla tässä vaiheessa.

Eräänä kauniina päivänä saattaa olla oikein hyvä fiilis, tai vituttaa mielettömästi, tai olla ihan vain tylsää. Mieleen tulee taas kerran pikkupirun ajatus: polta yksi tupakki. Ei tunnu enää missään. Tupakointi on ohi, uusi minä voi vetäistä röksön uteliaisuuttaan/tapahtuman kunniaksi/just for the hell of it. Olin addikti, mutta nyt normaali ihminen jolla on ihan täysi oikeus satunnaiseen pikkupaheeseen. Sen jälkeen elämä jatkuu ja ehkä blogiin voi myöhemmin tunnustaa: "Ai niin, sorruin yhteen pari päivää sitten. No big deal."

Paitsi ei se siihen jää. Seuraavana päivänä ajattelee, että voihan tässä nyt toisenkin vetäistä. Tai jos polttaa vain silloin kun on oikein hiton tylsää odottaessa 20 minuuttia bussipysäkillä. Tai pelkästään työmatkoilla. Öisin kun muut nukkuvat. Vain puoli askia päivässä. Jne...

Enpä tiedä johtuuko tupakkalakosta, syksystä, harmaudesta, työstressistä vai mistä, mutta mielialat ovat aaltoilleet viime aikoina voimakkaasti. Yhden päivän aikana saattaa tuntea syvää tyytyväisyyttä, armotonta vitutusta, maanista touhuntarvetta, kaikenkattavaa lametusta ja suoranaista tyhjyyttä. Ensin ei huvita mikään ja sitten toivoo, että päivässä olisi enemmän tunteja että ehtii tehdä kaiken. Sitten taas miettii, olisiko helpompaa jos voisi vetäytyä tuumailemaan savukkeensa ääreen.

Tupakoinnin nostalgisen romantisoinnin voi katkaista kaikista helpoimmin muistelemalla niitä huonoja savuttelukokemuksia. Mietin kuinka päätän juhlallisesti antaa itselleni luvan sortua. Menen ulos, sytytän savukkeen ja poltan sen innolla loppuun. Ulkona on kylmää, harmaata ja synkkää. Könyän takaisin sisälle hoippuen hieman kemikaalien äkillisestä vaikutuksesta huumaantuneena. Kaadun sohvan pohjalle epämiellyttävän kuvotuksen tunteen vallassa. Filosofinen mietiskelyhetki luonnon helmassa olikin hartiat kyyryssä värjöttelyä, jalan vaihtamista ja hermostunutta edestakaisin kävelyä sauhuttelun lomassa. Pahoinvointi yltyy ja tiedän, että huonoa oloa kestää kymmenisen minuuttia enkä voi estää sitä mitenkään. Seuraavat tupakat - ja niitähän tulee - aiheuttavat taas vähemmän pahoinvointia, mutta aiheuttavat suurella todennäköisyydellä ahdistavia ajatuksia.

Kas noin. Ei sinne röökille nyt välttämättä teekään mieli.

Posted by samik at 31.10.02 01:08