Joulusta ja kasvatuksesta

Kirjoittaja Riitta, 2.12.2003

Ehkä lähestyvän joulun herkistämänä vaivuin tänään lapsuusmuisteloihin. Nyt kun opettajat ja vanhemmat taas miettivät, miten parhaiten kannustaisivat lapsukaisia kasvamaan menestyviksi ja järkeviksi aikuisiksi, ajattelin kertoa pari lapsuusmuistoani varoittavaksi esimerkiksi.

Ehkä omituisin pettymykseni joululahjatoiveissa liittyy lelukoiraan. Olin seitsemänvuotias ja Stockmannilla oli hyvin elävän näköinen karvaturri, taisi olla ruskea puudeli. Minun teki sitä kovasti mieli, mutta se oli kallis. Ennen joulua äitini kysyi, haluaisinko koiran. Voisin saada sen, mutta koska se maksoi niin paljon, minun olisi maksettava osa viikkorahoistani. Olin tunnollisesti säästänyt joka viikko viikkorahani, en muista oliko minulla mitään suurempaa ostosta mielessä. Luultavasti säästin vain säästämisen ilosta! “Koira maksaa kolmesataa markkaa”, sanoi äiti. “Saat sen, jos maksat satasen ja sitten se on sinun koirasi”.

Mutta minä en saanutkaan sitä ihanaa lelukoiraa vaan äidin teki mieli oikeaa koiraa! Se hankittiin, musta mäyräkoiranpentu. Tietysti se heti leimautui perheen aikuisiin, se ei halunnut nukkua huoneessani vaan vinkui lohduttomasti vanhempieni perään. Minä jouduin kuljettamaan sitä ulkona monta kertaa päivässä ja pari hampaanjälkeäkin sain siltä. Sen koommin en ole säästänyt mitään vaan käyttänyt aina kaikki rahani heti kun saan ne. Viime vuosina olen käyttänyt ne jo hyvissä ajoin etukäteen, koska luottokorttien avulla sekin on mahdollista. (Kyllä minä pidin siitä koirasta, ja itkin lohduttomasti kun se kuoli. Silti olisin kyllä halunnut lahjaksi aivan muuta. Luultavasti en vain oikein saanut kerrotuksi, mitä halusin. Olen varma, että äitini tarkoitti hyvää.)

Toinen muisteluni liittyy koulun joulujuhlaan, siis juuri sellaisiin, joihin mennään kuuntelemaan hellyttävän epävireisiä esityksiä ja ihastelemaan, kun lapset ovat niin sööttejä. Ensimmäisen kouluvuoden joulujuhlan muistan erityisen selvästi. Olin pieni punkero, mutta aika hyvä laulamaan. Me kaikki ekaluokkalaiset, esiinnyimme joulukuvaelmassa, jossa jokaisella oli vähintään yksi repliikki. Minun oli: “Ja he antoivat hänen syödä ja juoda.”(Ehkä sen kunniaksi, että en tosiaan näyttänyt nälkää tai janoa kärsineeltä.) Ennen esitystä meille köytettiin selkään valkoisista höyhenistä tehdyt enkelisiivet. Minun olivat tiukat ja kuristivat kurkkua. Varsinainen koetus tuli kuitenkin kuvaelman jälkeen, kun jouduimme erään Simon kanssa kävelemään suuren salin keskelle, ihmismeren tuijoteltavaksi. Nousimme tuoleille ja lauloimme jonkin joululaulun, jonka olen täysin unohtanut. Minä olin hyvin jännittynyt, ja varmaankin lauloin korkealta ja väärin. En muista, että kukaan olisi kehunut esitystäni, mutta ainakin muut tytöt saivat siitä entistä enemmän kateudensekaista aihetta kiusata “opettajan lellikkiä”.

Joskus vähän vanhempana jouduin koulujen joulujumalanpalveluksessa soittamaan yksin nokkahuilua Temppeliaukion kirkossa. Yleisöä oli hyvin paljon, luulen että enimmäkseen lapsia. Mielestäni soitin ihan hyvin, mutta tietenkin ulkona muutama kateellinen sielu, olikohan Tiina ja se ainainen, kaamea, hellahuoneessa kasvatettu Eija tulivat tönimään minua ja sanoivat: “Sä soitit ihan väärin!” Olin jo sen verran vanhempi, ehkä kymmenen, että ymmärsin heidän intoutuneen kriitikoiksi puutteellisen kotikasvatuksen ja ties minkä henkilökohtaisten traumojen takia. Silti se on jäänyt mieleeni. Sen koommin en ole nimittäin haaveillut julkisuudesta, tai että olisin esittävä taiteilija.

Jälkeen päin on huvittavaa nähdä, miten aikuisten hyvät tarkoitukset ovat toimineet juuri päinvaston kuin he ajattelivat. Ostaessaan säästörahoillani mieleisintä, mitä itse tiesi, äitini varmaankin ajatteli kannustavansa minua säästäväisyyteen ja harkintaan jatkossakin. Sen sijaan minusta tulikin huithapeli, joka käyttää kaiken rahan ennen kuin joku muu pääsee määräämään sen käytöstä. Opettajillani taas lienee ollut jokin ajatus, miten minä musikaalisesti hieman lahjakkaana (en mielestäni kyllä kovin kummoisena edes silloinkaan ikäisiini verrattuna) saan ensikosketukseni yleisön edessä esiintymiseen jo varhain, ja minusta voi tulla vaikka minkälainen taiteilija. Sen sijaan sainkin opetuksen: jos muut näkevät, että minuun luotetaan ja saan huomiota, he kostavat sen. Pitää siis pysytellä taka-alalla ja varoa loistamasta missään kovin kirkkaasti.

    Jutussa “Joulusta ja kasvatuksesta” on 3 kommenttia:

    • Juha says:

      Erään kaverini vaari opasti pojanpoikaansa aikoinaan: “Rahaa pitää käyttää silloin kun sitä on. Sitä ei nimittäin aina ole.”
      Kuulostaa hyvältä neuvolta ja minäkin olen sitä tunnollisesti noudattanut. Koko ikäni. Paha puoli asiassa on, että Toi on samanlainen ja nyt kumpikin pistää rahaa menemään niin ettei mitään rajaa :-)

    • Ville says:

      Opiskeluaikanani tuli opeteltua erittäin säästäväiseksi. Niin säästäväiseksi, että siskotkin alkoivat valittamaan nuukuudesta :-) Se näkyi jopa joululahjaostosten “järkevyytenä”. Sittemmin ansiotyöhön päästyäni olen “löysännyt” omasta mielestäni huimasti. Toki täytyy sanoa, että siltikin sitä säästää vielä “väärissä” paikoissa ja tuhlaa joskus älyttömiin vempaimiin joita ei välttämättä edes käytä.

    • Kristian says:

      Tulee ihan väärälle palstalle mutta muutakaan en hädissäni keksinyt.
      Eli se hauska pukkipeli joka oli viime vuonna on hävinnyt : ((
      Samoin joulukalenteri. Olisko tietoa ??

Kirjoita kommentti


Tämä linkki on ansa roskapostittajille.