Nuoruudessani (siis siinä vaiheessa, joka edelsi tätä postmodernia jälkinuoruutta) jokaisen kapakan ovella seisoi vakavan näköinen Kerberos, jonka ohi päästääkseen oli pidettävä naama peruslukemilla. Erityisen tärkeää oli nöyrä jonottaminen, oli kabaree sitten täynnä tai tyhjä. Tällä tavalla ravintola korosti omaa suosiotaan ja arvoaan. Kerran Oulun Rattoriklubin ovella sain tuta varsinaista mielivaltaa, kun ovea vahtiva näppynaama ilman sen kummempia perusteluita totesi ykskantaan: “Ei me haluta tuollaisia asiakkaita tänne.” Tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt, mikä asiakkaassa oli vikana. Epäilen vahvasti edelleen, että vika oli ovivahdin päässä.

Journalismissa on vastaava rooli ollut perinteisesti ns. gatekeeperillä, jonka tehtävä on vartioida, ettei viestimen arvokkaan sisällön joukkoon pääse pujahtamaan mitään arveluttavaa ainesta. Usein tämän portinvartijan roolin saa toimituspäällikkö tai -sihteeri, jolle muut alistavat hengentuotteensa hyväksyttäviksi tai hylättäviksi, joskus uudelleen sorvattaviksi. Varsinkin avustajan näkökulmasta voi toisinaan vaikuttaa, että osa näistä portinvartijoista suhtautuu maailmaan samalla tylyllä asenteella kuin muinainen juoppovahti ravintolan ovella. Kaikki on jo nähty, eikä mikään jaksa kiinnostaa kahta sanaa kauempaa.

Monenlaisessa mediassa työskennelleenä voin silti vakuuttaa, että ankarin sensori asuu journalistin omassa päässä. Sieltä se kyselee, onko tämä asia nyt tarpeeksi tärkeä uutisoitavaksi, kannattaako raportoida jotakin vai jättää vain omaan tietoon, ja onko sillä mitään väliä mitä päivästä toiseen kirjoittaa. (Tai vaihtoehtoisesti, minkälaisia suunnattomia seurauksia voisi olla sillä, ettei uskoisi haastateltavan “tätä ei saa sitten laittaa lehteen” -puheita, jotka säännöllisesti seuraavat jokaista julkistamisen arvoista lausetta varsinkin pienemmillä paikkakunnilla).

Monessa sananvapauden kehdossa tämä kaiken kyseenalaistaminen on edennyt täysmittaiseksi paranoiaksi asti. Ulospäin se näkyy kaikkeen viestimeen kohdistuvan kritiikin kieltämisenä ja huomiotta jättämisenä. Tällä tavalla pyritään säilyttämään ainakin ulospäin kuva erehtymättömyydestä, punnitusta puheesta ja yhteiskunnan lahjomattomana vahtikoirana toimimisesta. Käytännössä toimittajat ovat kuitenkin niin näennäisen valtansa paniikkiin asti kangistamia, että pienikin myönnytys lukijoille tuntuu kertakaikkiselta kasvojen menetykseltä. Auktoriteetti ja arvovalta ovat vaakalaudalla jokaisen oikaisun, vastineen ja mielipidekirjoituksen kohdalla.

Paradigman muutos on kuitenkin jo tapahtunut, ja siihen on syynä Internet. Olkoonkin, että seilaamme yhä kyberavaruudessa, jonka yleisin sivu on 404 Not Found ja yhden pystyviiva.gifin latautuminen vie Macilla puolitoista minuuttia arvostetussa portaalissa. Joka tapauksessa viestinnän vallankumous on jo tosiasia. Kukaan ei pysty toimimaan portinvartijana tässä ympäristössä.

Sanomisen vapaus on jokaisella, jonka tekniset välineet ja tietämys riittävät (eikä niiden tarvitse olla kovin kummoisia). Blogit ovat erinomainen esimerkki tästä kehityksestä. Enää ei ylipäänsä kenenkään tarvitse seisoa hattu kourassa medialinnakkeen ovella. Riittää, kun on omasta mielestään jotain olennaista sanomista. Saapa nähdä, minkä verran sananvapauden hurmaa ja kirjoittamisen iloa netti pitemmän päälle pystyy tarjoamaan, ja miten perinteiset viestimet tähän haasteeseen vastaavat.